Rangaistusseuraamuksista

Oma asenteeni kirkkojen polttamiseen on varauksettoman myönteinen, kuten on tullut joskus aiemmin sanottua. Tekaisinpa viime jouluna taustakuvankin tästä aiheesta. Nyt ei kuitenkaan puhuta teosta vaan sen seurauksista, nimittäin tekijälle.

Iltalehti: Porvoon kirkon polttajalle yli neljän miljoonan lasku

Porvoon tuomiokirkon sytyttäjä joutuu maksamaan liki 4,3 miljoonan euron vahingonkorvaukset korkoineen.

Porvoon tuomiokirkon sytyttäneellä miehellä ei ole käytännössä mitään mahdollisuuksia pulittaa jättikorvauksia.

Länsi-Uudenmaan käräjäoikeus katsoi maanantaina, että 22-vuotiaan miehen pitää maksaa yhteensä liki 4,3 miljoonan euron vahingonkorvaukset viivästyskorkoineen. Korot ovat vuodessa lähemmäs puoli miljoonaa. Korvauksia vaati If Vahinkovakuutusyhtiö.

- Käytännössä jokainen tietää, ettei tuollaista summaa pysty minkäänlaisilla ansiotuloilla koskaan korvaamaan, kommentoi asianajaja Jouko Pelkonen STT:lle iltapäivällä.

Pelkonen oli ehtinyt keskustella käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksesta päämiehensä kanssa, jolta ei kuitenkaan tullut mitään kommenttia. Pelkonen ei vielä tiedä, viedäänkö juttu eteenpäin Turun hovioikeuteen.

(...)

Kirkon sytyttäjä sai käräjillä reilut kolme vuotta vankeutta tuhotyöstä, mutta Helsingin hovioikeus tuplasi rangaistuksen. Miehen tuomio hovioikeudessa oli kuusi ja puoli vuotta vankeutta, joka tuli törkeästä tuhotyöstä. Korkein oikeus ei myöntänyt jutussa valituslupaa.

Tuomio jäi myöhemmin voimaan.

Ei minulla sinänsä ole paljoa asianajajan kommentteihin lisättävää. On aika tylyä tuomita ihminen tuollaisiin korvauksiin. Käytännössä se nimittäin tarkoittaa sitä, ettei tuon jätkän kannata koskaan eläessään tehdä töitä. Palkka kun katoaa sen sileän tien.

Tämä juttu tarjoaa hyvän ikkunan rangaistusseuraamusten tarkastelemiseen noin yleisesti. Monen oikeustajuun varmaan tuntuu äkkiseltään sopivan hyvin ajatus siitä, että tuhopolttaja joutuu korvaamaan aiheuttamansa vahingot. Muistetaanpa kuitenkin että hän joutuu maksamaan ne vakuutusyhtiölle. Vakuutusyhtiöiden bisnestä on maksaa korvauksia tulipaloista ynnä muista; ei If tähän tuhopolttoon kaadu. Voi jopa kysyä tarvitseeko sen kokoinen firma näitä korvauksia lainkaan, etenkin kun todetaan että on lähes varmaa etteivät he rahoja koskaan näe. On nimittäin vaikea kuvitella että tämä tuhopolttaja kehittäisi jostakin puolen miljoonan vuositulot, jotka jo vaaditaan pelkkien korkojen maksamiseen.

Mikä on tällaisen tuomion todennäköisin seuraus? Tuollainen korvaustuomio tekee laillisen ansiotyön mielettömäksi koko loppuelämän ajaksi, joten yhteiskunta menettää yhden veronmaksajan. Todennäköisesti sille koituu ko. tyypistä pelkkiä kustannuksia, joko sosiaaliturvan tai vankeinhoidon kautta. Vakuutusyhtiö ei koskaan saa rahojaan. Kuka tässä siis voittaa? Uhrataan yhden ihmisen mahdollisuus normaaliin elämään ja valtion häneltä saamat verotulot; minkä eteen? Luuleeko joku että tällaisella summalla on jokin pelotevaikutus? Onko se pelotevaikutus tarpeeksi suuri että se oikeuttaa tällaisen toimenpiteen?

Minusta kriminaalipolitiikassa pitäisi käyttää sikäli rationaalista ajattelua, että teon seurausten pitäisi jotenkin sekä vastata tekoa että olla tarkoituksenmukaisia laajemmassa yhteiskunnallisessa mielessä. Onko jotenkin tarkoituksenmukaista tuomita ihminen menettämään koko tulevan elämänsä ansiotulot yhden kännipäissään tehdyn tyhmyyden takia?

En edes puutu siihen, että Suomessa saa kuusi vuotta linnaa rakennuksen polttamisesta, mutta puolet tuomituista seksuaalirikollisista selviää kokonaan ilman vankeusrangaistusta. Siinä lähtee vaan mopo käsistä.

Kekkonen

Kekkosen vuosipäivä oli ja meni. Päätellen siitä millä tavalla kaljun ex-diktaattorimme pärstävärkkiä hyödynnetään markkinoinnissa, Kekkosta voisi kai oikeutetusti sanoa Suomen Che Guevaraksi.

Mitä jäi vuosipäivästä käteen? No muun muassa tämä.

HS: Ex-ministeri Eino Uusitalo: Suomettumisen aikaa ei pidä kritisoida

Entinen ministeri Eino Uusitalo arvioi, UKK-seminaarissa, että Suomi hoiti kylmän sodan aikaan suhteensa esimerkillisesti sekä itään että länteen.

"Jos Suomelle olisi käynyt huonosti, olisi tarvetta kovaankin kritiikkiin. Mutta koska Suomelle kävi hyvin, kritiikkiin ei ole tarvetta", Uusitalo sanoi.

Hesari hoitaa myös taustoituksen:

Uusitalo jäi Suomen poliittiseen historiaan esitettyään vuonna 1974 keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtajana Suomelle uutta itsenäisyyspäivää jatkosodan jälkeen solmitun Moskovan välirauhan päivämäärälle 19. syyskuuta.

Että terveisiä vaan ex-ministerille.

Sinänsä Uusitalon mielipide ei ole Suomessa mitenkään poikkeuksellinen. Aivan samalla logiikallahan on tarpeetonta ja suorastaan väärin kritisoida Suomen toimia toisessa maailmansodassa, koska Suomi säilytti itsenäisyytensä. Presidentti Koivisto on aikoinaan sanonut, että kaikki Suomen ratkaisut sodissa olivat oikeita. Kauanko kestää, että Kekkosenkin rehabilitaatio etenee niin pitkälle että esimerkiksi Halonen toteaa kaikkien Kekkosen ratkaisujen olleen oikeita? Näin yhä suurempi osa Suomen historiasta saadaan suljettua kritiikin ulkopuolelle, osaksi suomalaisuuden pyhää historiaa jota ei sovi epäillä. Näin kansakunta voi kauniisti vakuuttaa itselleen, että kylläpä me olemmekin hyviä. Todellisuus jäi kelkasta jo kauan sitten.

Keskustelun kuolema

Varoitus: tämä on avautuminen. Ensi viikolla palataan normaaliin päiväjärjestykseen.

**

Aikoinaan Amerikassa käytiin paljonkin oikeutta pornon laillisuudesta. Vastakkain olivat pyrkimykset sensuroida pornoa ja muita "törkeyksiä" ja Yhdysvaltojen perustuslain vapaan ilmaisun takaava pykälä. Vuonna 1964 korkeimman oikeuden tuomari Potter Stewart määritteli legendaarisesti mitä laeissa käytetty täysin ympäripyöreä ilmaus obscenity, "törkeys", tarkoitti. Stewartin muotoilu jäi juridiikan historiaan:

I know it when I see it.

Pornon sensurointi kaatui lopulta perustuslakiin, mutta oma osansa lienee ollut silläkin, että tuollaisilla määritelmillä ei voi säätää lakeja. Koska pornon määritteleminen osoittautui mahdottomaksi, ainoa vaihtoehto olisi ollut säätää niin laaja sensuurilaki, että sen nojalla oltaisiin voitu sensuroida mitä tahansa. On pelottavaa kuvitella mitä tapahtuisi jos tällainen prosessi käytäisiin esimerkiksi Suomessa.

Sivumennen sanoen, taistelu pornon laillisuudesta jakoi feministiliikkeen kahtia. Toiset, etunenässä radikaalifeministit, pitivät pornoa osasyyllisenä naisten kokemaan seksuaalisen väkivaltaan ja yleensäkin osana sukupuolten välistä epätasa-arvoa edistävää kulttuuria. Tämä sai osan feministeistä liittoutumaan, omituista kyllä, Amerikan kristillisen oikeiston kanssa. Surkuhupaisa oikeusministeri Edwin Meesen komissio, joka sai tehtäväkseen perustella pornon kieltämisen, koostui nimenomaan kristillisen oikeiston "asiantuntijoista" ja radikaalifeministeistä. Kirjoittelen siitä joskus enemmänkin, mutta todettakoon lyhyesti että komissio ei kokoonpanostaan huolimatta itseasiassa pystynyt mitenkään asiallisesti perustelemaan pornon vaarallisuutta. He tekivät silti loppulauselman joka vakuutti että porno kuitenkin on vaarallista ja se tulisi kieltää.

Osa feministeistä piti ajatusta maanlaajuisesta pornokiellosta syvästi vastenmielisenä. Muun muassa seksuaalista tasavertaisuutta ajaneet vastustivat ehdottomasti sitä, että lain avulla siivottaisiin kaikki seksi ja seksuaalisuus pois näkyvistä. Olisi päinvastoin kehitettävä järkevämpi suhtautuminen seksiin ja pornoon eikä yritettävä kieltää sitä kokonaan. Osin tämä riita mukailee toisen ja kolmannen aallon feminismin jakoviivaa, ja siksi useat kolmannen aallon feministit käyttävät itsestään nimitystä sex-positive feminist, erotuksena radikaalifeministien kristilliskonservatiiveja mukailevista ajatuksista. Erimielisyydet aiheesta jatkuvat tänäkin päivänä.

**

Nyt kun lukijan mielenkiinto on herätetty kirjoittamalla pornosta, siirrytään itse asiaan. Potter Stewartin huikea määritelmä nimittäin soveltuu harvinaisen hyvin tämän tekstin varsinaiseen aiheeseen, eli salaliittoteorioihin. Ehkä ensimmäiset nykyaikaiset salaliittoteoriat olivat nimensä mukaisia: yleensä niissä väitettiin jonkin valtaklikin hallitsevan salaa maailmaa. Maailmansotien välisen ajan suosituimmissa salaliittoteorioissa maailmaa pyöritti juutalaisten pankkiirien salaliitto, ja Natsi-Saksa hyödynsi näitä mielikuvia omassa juutalaisvastaisessa propagandassaan.

Tällaiset "vanhanaikaiset" salaliittoteoriat ovat jossain määrin säilyttäneet suosionsa, etenkin Amerikassa, jossa mm. militia-liikkeen ääriainekset uskovat vieläkin "sionistien" hallitsevan maailmaa. Toisaalta myös äärivasemmiston piirissä esiintyvät käsitykset, joiden mukaan "ylikansalliset" suuryritykset hallitsevat maailmaa, eivät myöskään ole kovin erilaisia.

Salaliittoteoriaa ei kuitenkaan voi yksiselitteisesti määritellä uskoksi siihen, että jokin salaliitto hallitsee maailmaa. Nykyään suosituimpia salaliittoteorioita ovat varmaankin erilaiset 9/11-salaliitot, joissa yleensä ei väitetä, että maailmaa salaa kontrolloiva juutalaisten salaliitto lavasti iskut. Osin siksi raja salaliittoteorian ja historian välillä on häilyvä. Väite, että juutalaisten maailmansalaliitto lavasti 9/11:in on melko selvä salaliittoteoria. Entä sitten väitteet, joiden mukaan Yhdysvaltain hallitus salasi olennaisia yksityiskohtia iskuista? Tai että jotkut tiesivät niistä etukäteen? Useimmat tällaiset väitteet ovat salalittoteorioita, mutta missä kulkee raja "virallisen totuuden" kyseenalaistamisen ja salaliittoteorian välillä?

Itse olen sitä mieltä, että Yhdysvalloissa kohtuullisen suositulla "9/11 truther" -liikkeellä on korkeintaan viitteellinen yhteys mihinkään havaittavissa olevaan todellisuuteen. Siitä huolimatta kaikkien virallisen totuuden epäilijöiden lyöminen salaliittoteorian pilkkakirveellä voi helposti mennä liian pitkälle. Äkkiseltään voi kuvitella että salaliittoteoriat voisi määritellä suhteessa nimenomaan todellisuuteen, mutta se vaatii niin äärimmäistä positivismia että ainakaan minä en siihen pysty.

Kuitenkin salaliittoteorioita on olemassa, ja uskoisin että useimmat lukijat olisivat valmiita mukailemaan Potter Stewartia ja toteamaan, että he tunnistavat salalittoteorian näöltä jos ei mitenkään muuten. Jos salaliittoteoria on olemassaoleva meemi, niin täytyyhän sen jotenkin olla määriteltävissä.

Olen joskus aiemmin ehdottanut salaliittoteorialle funktionaalista määritelmää. Salaliittoteoria on tietoteoreettinen keino vähentää maailman monimutkaisuutta. Yleensä tieteelliset selitykset ilmiöille ovat monimutkaisia ja kuivia. Esimerkiksi syyskuun 11. päivän terrori-iskuihin johtaneita tapahtumaketjuja on tutkittu paljonkin, mutta etenkin historiatiede kärsii siitä, että niin kauan kun tapahtumat ovat niinkin ajallisesti lähellä, sekä lähteiden että tutkijoiden puolueettomuus on kyseenalaista. Myöskään läheskään kaikki lähteitä ei ole vielä saatavissa, ja muutenkin on vaikeata arvioida tapahtumien merkitystä ja roolia historiassa kun niistä on vielä kulunut niin vähän aikaa.

Tietyssä mielessä salaliittoteoriat iskevät juuri tähän väliin, koska ne tarjoavat helpon selityksen. Sen sijaan että yrittää ymmärtää monimutkaisia tapahtumakulkuja, voi vain valita mieleisensä salaliittoteorian, joka selittääkin kaiken! Tunteellisella tasolla uskon, että salaliittoteorioiden viehätys perustuu juuri siihen, että ne tarjoavat helpon tavan vaikuttaa paljon muita ihmisiä fiksummalta. Kun muut painivat tietämättömyyden ja kompleksisuuden kanssa, salaliittouskovainen voi naureskella heille alentuvasti, koska hän tietää salatun totuuden. Tuntuu siltä että englanniksi jokaikistä salaliittohörhökirjaa myydään samalla lauseella: "What they don't want you to know!" Ostamalla pääset osalliseksi salaisesta, kielletystä tiedosta.

**

Jos salaliittoteoriat ovat vain psykologisesti harhautuneiden hörhöjen stewartilaisen helposti tunnistettavaa ajanvietettä, niin kannattaako niistä edes kirjoittaa? Minusta kannattaa, koska salaliittoteoria-ajattelun mentaliteetti tuntuu leviävän laajemmalla ja laajemmalle nyky-Suomessa.

Kliiniset tutkimukset ovat todistaneet sinänsä yllätyksettömän tosiasian: ihmiset eivät tietoa etsiessään yleensä tee niin avoimin mielin, vaan he hakeutuvat ennen kaikkea sellaisen tiedon pariin joka miellyttää heitä a priori. Tästä seuraa se, että ilman kohtuullisen vahvaa pyrkimystä objektiivisuuteen ja monien näkökulmien etsimiseen, eri mieltymykset omaavat ihmiset löytävät eri "faktat". Salaliittoteorioita on netissä niin valtavan paljon, että varmaankin jokainen ihminen voi löytää omiin ennakkoajatuksiinsa ja mieltymyksiinsä sopivan teorian.

Tämä pätee yleensäkin poliittisiin mielipiteisiin. Jokainen voi löytää netistä sopivasti hakemalla sellaisia faktoja, jotka tukevat juuri heidän mielipidettään. Tästä seuraa normaali nykyaikainen nettiväittely: molemmat osapuolet ovat täysin vakuuttuneita siitä, että tosiasiat ovat hänen puolellaan, ja usein molempien tueksi todellakin löytyy aineistoa. Mielipiteiden todellinen kohtaaminen vaatisi sitä, että kumpikin osapuoli perehtyy myös vastapuolen argumentteihin ja niitä tukevaan aineistoon. On kuitenkin paljon helpompaa vain päättää olevansa oikeassa. Tosiasioihin perehtyminen nimittäin saattaisi kyseenalaistaa oman näkemyksen. Koska ihmiset valitsevat poliittiset kantansa yleensä siksi, että ne jollakin tapaa miellyttävät heitä, heillä on niihin vahva tunneside. Siksi pyrkimys objektiivisuuteen on vaarallinen, koska se saattaisi johtaa rakkaan poliittisen kannan kyseenalaistumiseen.

Salalittoteoria-ajattelu tarjoaa erinomaisen puolustuskeinon tätä uhkaa vastaan. Jokaiseen salaliittoteoriaan on sisäänrakennettu mekanismi joka selittää pois ja siten torjuu edes mahdollisuuden siitä, että teoria voisi olla väärässä. 9/11-salaliittoteorioihin uskovat ovat täysin vakuuttuneita, että kaikki muut ovat USA:n hallituksen propagandan pauloissa. Yleensäkin salaliittoteoriauskovaiset lähtevät siitä, että kaikki muut kieltäytyvät näkemästä totuutta, joko siksi että he joutuvat propagandan uhreiksi tai koska he eivät suostu kohtaamaan todellisuutta ennakkoluulojensa vuoksi.

Tämä on minusta niin tärkeä ominaisuus, että tarjoaisin sitä eräänlaiseksi määritelmäksi.

Salaliittoteoria-ajattelu on oman mielipiteen määrittämistä siten, että sen kanssa on mahdotonta olla legitiimisti eri mieltä.

Politiikka ja historia ovat molemmat luonteeltaan sellaisia, että erimielisyyksiä esiintyy aina. Historia on kuitenkin pohjimmiltaan kertomuksen ja selityksen muodostamista rajallisen aineiston pohjalta, ja lähteiden tulkinnasta esiintyy aina erimielisyyksiä. Ne voidaan karkeasti jakaa legitiimeihin ja epälegitiimeihin erimielisyyksiin; ensin mainitussa molemmat tulkitsijat ovat vielä historiatieteen piirissä, kun taas jälkimmäisissä tarjotaan historiallisten tapahtumien selittäjiksi avaruusolentoja tai maailmansalaliittoja.

Politiikassa taas mahdollisten mielipiteiden kirjo on vielä laajempi. Politiikka on nimenomaan eri intressien ja mielipiteiden kohtauspaikka. Idealistisen määritelmän mukaan politiikka on prosessi, jossa eri tahot kohtaavat ja hoitavat kompromissien kautta "yhteisiä asioita". Voisi melkein sanoa, että jos kysymys on poliittinen, niin silloin siihen täytyy olla olemassa erilaisia legitiimejä mielipiteitä. Poliittiset kiistakysymykset ovat kiistakysymyksiä nimenomaan siksi, että niistä voi olla perustellusti eri mieltä.

Salaliittoteoria-ajattelussa tällainen ei käy päinsä. Jos on olemassa legitiimejä erimielisyyksiä, niin silloinhan voi olla mahdollista, että oma kanta on väärä. Salaliittoteoria-ajattelu on siis tavallaan psykologinen defenssimekanismi sitä mahdollisuutta vastaan, että ihminen joutuisi myöntämään olevansa väärässä.

Nimenomaan tämä ajattelu on levinnyt salaliittoteorioiden piiristä laajemmallekin poliittiseen kenttään. Nyttemmin sitä löytää itsensä useinkin poliittisessa tai poliittisluontoisessa keskustelussa, jossa vastaväittäjän kanta ei ole niinkään se, että hän on oikeassa ja minä väärässä, vaan että hänen mielipiteensä on ainoa mahdollinen, ja koska minä olen eri mieltä, minun koko mielipiteeni ei ole lainkaan legitiimi mielipide vaan pelkkä harhaluulo. On olennainen ero sen välillä, esitetäänkö vasta-argumentteja toisen mielipiteelle, vai otetaanko lähtökohdaksi se, että mikään oman mielipiteen vastainen ei a priori voi olla totta.

Yleisin tähän käytetty menetelmä on ylöspäin skaalattu versio vanhasta kunnon olkinukesta. Koska lähdetään siitä, että omaa mielipidettä vastustavat ihmiset ovat a priori väärässä, niin se riittää jo todisteeksi siitä, että he eivät ajattele rationaalisesti. Eihän rationaalinen ihminen voisi kannattaa "väärää" mielipidettä. Siis vastaväittäjä vastustaa "oikeaa" mielipidettä jostakin muusta syystä. Nyt olemme vankasti salaliittoteorioiden alueella.

Tavallisesti vastustajista muodostetaan jonkinlainen järjetön, monoliittinen salaliitto. Esimerkiksi maahanmuutto"keskustelussa" kaikki "maahanmuuttokritiikin" vastustajat kuuluvat muka myyttiseen "suvaitsevaistoon" tai ovat "monikulttuurin" kannattajia. He ovat tätä määritelmällisesti, koska "maahanmuuttokriitikkojen" mielestä kaikki järkevät ihmiset kannattavat "maahanmuuttokritiikkiä". Ikään kuin muka kaikki "maahanmuuttokritiikkin" kanssa eri mieltä olevat olisivat samaa mieltä keskenään kaikesta.

Kun on kerran todettu, että kaikki vastustajat ovat monoliittinen "suvaitsevaisto", heidän mielipiteistään rakennetaan olkinukke. Räävitään kokoon kaikki järjettömimmät "vastapuolen" mielipiteet, ja syytetään kaikkia eri mieltä olevia näiden mielipiteiden kannattamisesta. Tässä äärimmäisessä "with us or against us" -ajattelussa jokaisen ihmisen täytyy kannattaa jompaa kumpaa kiistan osapuolta sataprosenttisesti. Sen jälkeen voidaan aloittaa olkinuken lyöminen.

Keskustelu saattaisi kulkea esimerkiksi näin:

"Vastustat aatetta X. Sinusta siis Y. Kannatat siis myös aatteita A, B ja C. Sinusta siis D."

Vastaväittäjä ei ole välttämättä sanallakaan maininnut asioita Y, A, B tai C, ja usein D on jo täysin järjetön kanta. Henkilön tulisi siis salaliittoteoria-ajattelijan kanssa väitellessään puolustaa samanaikaisesti omaa mielipidettään ja sarjaa muita, joita hän ei ole koskaan kannattanut tai edes maininnutkaan, koska salaliittoteoria-ajattelijan mielestä hän kuuluu määritelmällisesti monoliittiseen "suvaitsevaistoon" tai vastaavaan.

**

Käytän "maahanmuuttokritiikkiä" esimerkkinä kahdesta syystä. Toisaalta tällainen argumentaatiotapa on heidän piirissään harvinaisen yleistä. Kokeneet internetistit saattavat myös tunnistaa esimerkkini takaa erään henkilön. Lueskelin nimittäin eräänä päivänä itsestäni Homma-foorumilta, ja sain lukea Mikko Ellilän väittävän minun katkoneen välini häneen Ellilän poliittisten mielipiteiden vuoksi. Pidän väitettä melko naurettavana; jos valikoisin ystäväni heidän poliittisten kantojensa mukaan, joutuisin tekemään aikamoisen puhdistuksen. Todettakoon for the record tässä, että en ole enää vuosiin ollut Ellilän kanssa tekemisissä siksi, että hän on vienyt tässä kuvatun väittelytavan pelkästä argumenttivirheestä suoranaiseksi törkeydeksi. Minulla on kohtuullisen vähän kärsivällisyyttä siihen, että suuhuni laitetaan sanoja tai minun väitetään kannattavan ties mitä ideoita ja aatteita joiden puolesta en ole koskaan sanonut halaistua sanaakaan. En ole Ellilään väleissä nimenomaan siksi että olen lopullisen kyllästynyt siihen, että minulle kerrotaan mitä minä ajattelen.

Samaa tapaa käyttävät toki muutkin. Kuten englanninkielisestä blogistani käy mielestäni melko selväksi, vastustan yleensä kaikenlaista uskontoa ja muuta huuhaata. Toisaalta minua myös riepoo se sanotaanko vaikka vapaamielinen tapa jolla "maahanmuuttokriitikot" puhuvat islamista ja etenkin sen historiasta. Koska olen puuttunut joihinkin räikeimpiin järjettömyyksiin, minua on kuvailtu "islamopositiiviseksi". Kirjoitin englanniksi uskonnon typeryydestä, ja minulta kysyttiin miksi sitten väitän ettei islamia saa kritisoida. Minua alkoi heti kiinnostaa: ihanko tosissaan olen niin sanonut? En tietenkään ole. Mutta kun jos joku ei hyväksy sataprosenttisesti kaikkia Mestarin ajatuksia, hän on islamopositiivinen, ellei suorastaan dhimmi. Tuon jälkimmäisen sanan jatkuvaan väärinkäyttöön lupaan muuten joskus puuttua.

Nostin näistä henkilökohtaisista syistä "maahanmuuttokriitikot" esimerkiksi, mutta aivan samaa argumentaatiota harrastavat muun muassa "ilmastoskeptikot". Jokainen, joka ei usko heidän väitteitään ilmastonmuutoksesta, on punavihreän propagandan pauloissa oleva idiootti, joka ei osaa ajatella itse. Muita samalla tavalla argumentoivia ihmisiä löytää ties kuinka monen aatteen kannattajista pitkälle kyllästymispisteen ohi.

Näin väittelyt on helppo lopettaa ennen kuin ne pääsevät edes alkamaan. Muistatteko mitä sanoin tekstin alussa feministeistä ja heidän erilaisista suhtautumisistaan pornoon? Olen siinä summannut hyvin lyhyesti tämän kysymyksen aatehistoriaa feminismin sisällä. Ongelma vain on se, että muun muassa Panu Höglundin mukaan alussa selittämäni prosessi on a priori mahdoton, joten se ei ole voinut tapahtua. Panun ja muiden "feministikriitikoiden" mukaan feminismi onkin määritelty sellaiseksi aatteeksi, joka nimenomaan vastustaa seksiä ja ilmaisunvapautta. Jos tähän sanoo, että moni feministi kuitenkin nimenomaan kannattaa näitä aatteita, niin se ei voi olla legitiimi mielipide. Jos he kerran ajattelevat niin, he eivät ole feministejä. Kaikki oikeat feministit vastustavat pornoa. Seksimyönteistä feminismiä ei voi olla olemassa; sellaisiksi itseään väittävät ihmiset valehtelevat tai ovat väärässä. Heidän oma määritelmänsä feminismille kun on a priori väärä. Väitä siinä sitten vastaan kun toinen osapuoli inttää että vain hänen määritelmänsä feminismistä on oikea, ja hänen määritelmänsä mukaan minä olen väärässä. Ellilä sanoisi MOT.

Lyhyesti siis sellainen feminismin määritelmä, joka perustuu feministisen liikkeen aatehistoriaan ja politiikkaan on väärä, mutta sellainen määritelmä joka on sorvattu todistamaan että feminismi on perseestä on oikea. Ja sellaisen määritelmän pohjalta voidaankin lähteä haukkumaan kaikki feministit pystyyn, koska eihän siinä nyt ole mitään järkeä että jotkut kannattavat aatetta joka on perseestä. Katsokaa nyt, todistin sen keksimällä määritelmän.

Minua ärsyttää yleisesti se, että moni ihminen on vaihtanut väittelyn määrittelyyn. Tämä tuntuu olevan totta etenkin feminismin kohdalla, josta on tullut monessa yhteydessä näköjään niin vapaata riistaa, että feminismi voidaan määritellä aivan millä tahansa järjenvastaisella tavalla jolla ei ole enää mitään tekemistä niiden ihmisten kanssa, jotka tosiasiassa sanovat itseään feministeiksi. Esimerkiksi Andrea Dworkinin mielipiteiden marssittaminen esiin feminismistä keskustellessa on aivan yhtä relevanttia kuin Hitlerin rotupolitiikan suhde Suomen maahanmuuttopolitiikkaan.

On suorastaan naurettavaa, että esimerkiksi "maahanmuuttokriitikot" älähtävät jos joku edes mainitsee Hitlerin, ja muuan tohtorismies on tehtaillut virallisia valituksia siitä, että häntä on verrattu Natsi-Saksassa vaikuttaneisiin ihmisiin, mutta feminismin niskaan saa ilmeisesti kaataa mitä tahansa.

**

Tällainen argumentointi nojaa siis ennen kaikkea määrittelyyn. Sanat ja aatteet määritellään siten, että vain oma poliittinen kanta on rationaalinen, ja kaikki muut ovat ei-rationaalisia. Määrittelemällä luodaan ikään kuin sellainen semanttinen tila, jossa vain oma mielipide on legitiimi. Sen jälkeen poliittinen keskustelu ei enää ole kahden eriävän mielipiteen kohtaamista, vaan pelkästään oikean ja väärän kannan törmäys. Tällaista salaliittoteoria-ajattelua kannattava ihminen ei enää perustele oman kantansa oikeutta vaan keskittyy kertomaan vastustajalle, mitä hän ajattelee ja miksi hän on väärässä. Kaikista eri mieltä olevista rakennetaan olkinukke, ja oman kannan puolustamisen tai varsinaisen vastaväittämisen sijasta keskitytään lyömään olkinukkea.

Tällaista salaliittoteoria-ajattelua kannattavien ihmisten kanssa on mahdotonta keskustella. Kaikki eriävät mielipiteet on jo valmiiksi määritelty vääriksi, ja kaikki niitä kannattavat ihmiset kuuluvat johonkin monoliittiseen ihmisjoukkoon joka ei kykene rationaaliseen ajatteluun. Siksi salaliittoajattelijoiden ainoat keskustelukeinot ovat oman ylemmyytensä toitottaminen ja erilaiset olkinukkeargumentit, joilla lyödään irvikuvaa vastapuolen mielipiteistä.

Minusta tällainen ajattelu on vain yleistymässä. Se tuntuu johtavan nimenomaan keskustelun kuolemaan. Esimerkiksi Panu väittää olevansa antifeministi. Minä taas olen feministi, mutta kun en etsimälläkään löydä Panun kirjoituksista mitään joka kritisoisi kannattamaani aatetta. Hänen käsityksensä feminismistä ei nimittäin tunnu vastaavan mitään tuntemaani, olemassaolevaa feminismiä. Miten keskustella olkinuken kanssa, etenkään kun omat mielipiteet on jo etukäteen määritelty vääriksi?

Sama pätee "maahanmuuttokriitikoihin", jotka kuvittelevat olevansa vain rationaalisia ajattelijoita, jotka "uskaltavat" sanoa mielipiteensä ääneen. Koska he ovat määritelleet itsensä ennalta rationaalisiksi, he kuvittelevat vastustajiensa olevan myyttinen punavihreiden naisten salaliitto, joka suorastaan maagisesti manipuloi ihmiset olemaan heidän kanssaan eri mieltä. He ovat pystyttäneet niin järjettömän olkinuken vastustajiensa mielipiteistä, etteivät he kykene ymmärtämään että ihmiset ovat heidän kanssaan yksinkertaisesti ja legitiimisti eri mieltä.

**

Amerikkalainen toimittaja Farhad Manjoo kirjoitti pari vuotta sitten teoksen nimeltä True Enough, jossa hän totesi, että ihmisten taipumus etsiä tietoa joka vastaa heidän mielipiteitään on johtamassa siihen, että ihmiset eivät ole enää eri mieltä mielipiteistä vaan faktoista. Koska jokainen voi netistä löytää mieleisensä faktat, kaikki kuvittelevat näkevänsä maailman sellaisena kun se on.

Allekirjoitan Manjoon näkemyksen, ja lisäisin siihen vielä sen, että kun samalla tavalla ajattelevat ihmiset kerääntyvät netissä yhteen, heidän käsityksensä toisaalta vahvistavat toisiaan, mikä luo kerrannaisvaikutuksen, ja se myös asemoi heidät suhteessa "erimielisiin". Kun ihmiset liikkuvat yhä enemmän yhteisöissä, joissa kaikki ovat heidän kanssaan politiikasta samaa mieltä, heidän oma kantansa alkaa väistämättä näyttäytyä ainoana rationaalisena. Samalla kaikki eri mieltä olevat näyttäytyvät irrationaalisina, ja heidän mielipiteensä muuttuvat legitiimistä erimielisyydestä järjettömiksi olkinukeiksi.

Lyhyt kuvaus suomalaisesta poliittisesta keskustelusta internetissä voisi olla tuhansia ihmisiä huutamassa toistensa ohi. Samanmieliset kerääntyvät blogien ja foorumien ympärille, joissa he taputtelevat toisiaan selkään "oikeista" mielipiteistä ja muodostavat älyvapaita olkinukkejaan siitä, miksi "muut" ovat määritelmällisesti väärässä. Tällaisessa tilanteessa on lähes mahdotonta käydä minkäänlaista järkevää keskustelua, koska jonkin yksittäisen mielipiteen esittäminen riittää heti karsinoimaan ihmisen johonkin valtavaan olkinukkeen jonka mielipiteitä hän muka kannattaa. Vastaväittäjät alkavat välittömästi lyödä olkinukkea ja varsinainen asia jää jalkoihin.

Jos jokainen ihminen, tai edes jokainen eri "x-kriittinen" tai "y-realistinen" aate, lähtee siitä että heidän määritelmänsä ja mielipiteensä ovat ainoita oikeita ja kaikki eri mieltä olevat ovat a priori väärässä, on mahdotonta käydä minkäänlaista poliittista keskustelua. Tässä mielessä salaliittoteoria-ajattelun tavoitteena on nimenomaan politiikan epäpolitisointi.

Manjoon teoksen keskeinen sanoma on paradoksi: tietoyhteiskunnan mukanaan tuoma viestinnän ja tiedonhankinnan helppous on tappamassa poliittista keskustelua. Viestinnän paljous tappaa viestinnän. Todellinen poliittinen keskustelu, eri mielipiteiden kohtaaminen, vaatii sitä että myös vastaväittäjän mielipiteet voivat olla legitiimi mielipide. Keskustelu on mahdollista vain jos luovutaan salaliittoteoria-ajattelusta ja todella kohdataan toisten poliittiset kannat. Sen sijaan tuntuu enemmän ja enemmän siltä, että eri mielipiteiden edustajat vetäytyvät omiin semanttisiin linnakkeisiinsa rakentamaan parempia olkinukkeja ja luomaan vielä hienompia määritelmiä jotka lopullisesti todistavat kuinka kaikki muut ovat väärässä.

Utopistit kuvittelivat, että netti johtaisi siihen, että kaikki kansalaiset voivat hakea tietoa ja muodostaa käsityksiä asioista faktojen pohjalta. Käy kuitenkin täsmälleen päinvastoin: netti ei tunnu lisäävän yleistä tiedon määrää lainkaan vain päinvastoin aiheuttaa vain entistä pahempaa klikkiytymistä. Ei ole mitään syytä tarkistaa omia käsityksiä maailmasta kun voi vain etsiä netistä samanmielisiä jotka kilpaa vakuuttelevat toisilleen että kyllä me olemme oikeassa ja nuo muut on ihan tyhmiä kun ne ei ymmärrä.

Joissakin asioissa on jo päästy sellaiselle tasolle että molempien osapuolien retoriset maailmankaikkeudet on rakennettu niin todellisuuspakoisiksi että ne eivät lainkaan kohtaa. Pahimmassa tapauksessa siinä on poliittisen keskustelun tulevaisuus. Yhteiskunta sirpaloituu erilaisiin ääriryhmiin jotka eivät enää edes puhu samaa kieltä, tai havaitse samaa todellisuutta. Jokainen etsiytyy sellaiseen semanttiseen tilaan jossa kaikki hänen mielipiteensä ovat oikeita, eikä edes kykene enää keskustelemaan niistä muiden kanssa, koska hänen mielestään sanat tarkoittavat eri asioita kuin muiden, ja hän ei voi luopua omista määritelmistään koska se saattaisi kyseenalaistaa hänen uskomuksensa.

Tietoyhteiskunnan suurimmaksi paradoksiksi on osoittautumassa se, että tiedonvälityksen ja viestinnän vallankumous hajottaa yhteiskunnan.

Suomen maanpuolustus: Uskottavuusongelmia

Tämän kirjoittajan lyhyt visiitti Suomen puolustusvoimien palveluksessa tapahtui kesällä 2001. Silloin tilanne näytti suorastaan hyvältä. Sodan ajan asevoimien vahvuus oli puolen miljoonan paikkeilla yksi Euroopan suurimpia. Maavoimien iskukyvyn terävin kärki olivat kaksi sodan ajan panssariprikaatia, joiden tukena toimi vino pino jalkaväkiprikaateja ja moottoroituja jääkäriprikaateja. Ilmavoimat oli suhteellisen hiljattain varustettu uusilla F-18 Horneteilla, ja ilmatorjuntaa vahvistivat Buk-ohjusten (NATO-koodi SA-11) hankinta Venäjältä. Merivoimien kiinteä rannikkotykistö ja liikkuva ohjuspuolustus, tukenaan ohjusveneet ja muut alusyksiköt, kuului maailman moderneimpiin rannikkopuolustusjärjestelyihin.

En halua maalata liian ruusuista kuvaa vuosituhannen vaihteen asevoimista. Mielestäni ei kuitenkaan ole liioiteltua sanoa, että koko 2000-luvun aikainen kehitys on ollut huonompaan suuntaan. Kaiken kaikkiaan puolustusvoimien kehittämistä ei ole tuntunut hallitsevan mikään johtoajatus, ja materiaalihankinnat ja organisaatiomuutokset eivät ole lainkaan parantaneet Suomen puolustuskykyä. On tuntunut käyvän jopa päinvastoin. Samanaikaisesti aseteknologian kehittyminen on asettanut osan maanpuolustuksen tulevaisuudesta täysin kyseenalaiseksi.

Vuosikymmenen päättyessä voi jopa kysyä, onko Suomella enää lainkaan uskottavaa maanpuolustusta.

**

Kirjoitin aiemmin turvallisuuspolitiikasta, ja esitin silloin että Suomen olisi tehtävä selkeä turvallisuuspoliittinen valinta: järjestetäänkö maanpuolustus yksin, omin voimin, vai osana jotakin sotilasliittoa, käytännössä tällä hetkellä NATOa. Tehtiin tässä asiassa kumpi tahansa valinta, niin puolustuspolitiikan suunta on selvä: ainoa Suomeen kohdistuva potentiaalinen sotilaallinen uhka on idässä. Viime vuosikymmenellä tämä tuntui vielä olevan päivänselvää; nykyään on vaikea olla varma. Tuntuu siltä, että puolustusvoimat eivät itsekään osaa päättää kumpi on tärkeämpää, kansainväliset operaatiot vai kansallinen maanpuolustus.

Näiden kahden välillä ei ole itsessään mitään ristiriitaa, vaikka näin kuulee väitettävän. Suomen osallistuminen kansainvälisiin operaatioihin antaa suomalaisille reserviläisille ja kantahenkilökunnalle tärkeää kokemusta käytännön operaatioista, joka voi vain vahvistaa kansallista maanpuolustusta. Kun pitää mielessä tavan jolla puolustusmateriaalihankinnat hoidetaan ja kansainvälisten operaatioiden suhteelliset kustannukset, niin on ongelmallista väittää että kansainvälinen toiminta olisi rahallisestikaan maanpuolustukselta pois.

Sen sijaan Suomen puolustusvoimien organisaatio ja etenkin materiaalihankinnat herättävät vakavan kysymyksen siitä, onko maanpuolustus jäänyt toiselle sijalle.

Selkeimmän esimerkin tarjoavat merivoimat. Ensin oli järjetön projekti ilmatyynyaluksen hankkimiseksi. Kukaan ei koskaan oikein selittänyt mitä tykeillä aseistetulla ilmatyynyaluksella tarkkaan ottaen tehtäisiin osana Suomen meripuolustusta, ja hanke peruttiin kaikessa hiljaisuudessa. Sen jälkeen tuli kuitenkin merivoimien suuri projekti, eli miinalaivojen hankinta. Niidenkin roolia meripuolustuksessa on ihmetelty. Nykyään kantahenkilökunnan on osallistuttava kansainvälisiin tehtäviin ylenemisen varmistamiseksi; kyynikot ovatkin esittäneet, että miinalaivojen tärkein tehtävä on taata merivoimien upseereille vaadittuja kansainvälisiä tehtäviä. Ohjusten aikakaudella tällaisten laivojen käyttökelpoisuus Suomen meripuolustuksessa vaikuttaa nimittäin hyvinkin kyseenalaiselta.

Maavoimien eniten puhetta herättänyt hankinta on ollut surullisenkuuluisa helikopterihankinta. Hanke oli Suomen mittapuulla valtava, vaikka eduskunta hylkäsikin taisteluhelikopterien hankkimisen. Projektin toteutuminen on viivästynyt pahasti, koska kalustoksi valittiin silloin vielä teoreettinen yhteiseurooppalainen NH-90 -kopteri.

Helikopterihankinnan tiimoilta on käyty paljon yksisilmäistä keskustelua, jossa hankinnan aiheuttama vastenmielisyys on ajanut ihmisiä väittämään että koko helikopteri on yleensäkin käyttökelvoton sodankäyntiväline. Tämä on lyhytnäköisyydessään suoraan verrattavissa siihen, että samanlaiset "viisaat päät" ovat jo ainakin kolme kertaa tuominneet panssarivaununkin sukupuuttoon, ja sukellusveneetkin on tehty jo kertaalleen käyttökelvottomiksi samalla logiikalla. Kolmas valtakunta kunnostautui käyttämällä kahta historian roskakoriin hylättyä sodankäyntivälinettä harvinaisen suurella menestyksellä toisessa maailmansodassa, vaikka niin ei olisi kuulemma voinut lainkaan tehdä. Niin kieroja olivat natsit.

Todellinen helikopterihankinnan ongelma ei ole se, etteivätkö helikopterit olisi käyttökelpoisia, vaan se miten puolustusvoimat aikoo niitä käyttää. Hankinnan yhteydessä kerrottiin, että helikopterit aiotaan jakaa kolmen "valmiusprikaatin" kesken siten, että kukin prikaati voi kuljettaa komppanian ilmateitse. Tämä on aivan älytön ajatus. Ensinnäkin yhden komppanian maahanlasku osana prikaatin operaatiota ei mitenkään tuota niin suurta sotilaallista hyötyä että se voisi oikeuttaa näin suurta materiaalihankintaa. Toiseksi koko operaatio on mieletön, koska valmiusprikaatit tulevat kaiken järjen mukaan toimimaan painopistesuunnassa, jossa vihollisen ilmapuolustus on vahvimmillaan. Sellaisessa ympäristössä helikopterien käyttö taktisiin maahanlaskuihin on mahdotonta.

Helikoptereista voisi saada jonkinlaista hyötyä irti vain jos niitä käytettäisiin keskitetysti, yhdessä niihin orgaanisesti kuuluvan jalkaväkiyksikön kanssa, mutta tämän suuntaisia suunnitelmia ei ilmeisesti ole. Sen sijaan vaikuttaa todennäköiseltä, että maavoimien helikopterikapasiteetti jaettaisiin tosipaikan tullen eri tarvitsijoiden kesken, jolloin koko helikopterihankinnalla ei olisi mitään kuljetusteknistä tasoa korkeampaa vaikutusta Suomen puolustuskykyyn. Lopulta siis helikoptereista ei ole mitään sellaista hyötyä, joka voisi oikeuttaa niiden valtavan hintalapun.

**

Toisaalta koko valmiusprikaatin konsepti on parhaimmillaankin kyseenalainen. Panssariprikaatit ovat poistuneet sodan ajan kokoonpanosta, ja niiden tilalle operatiivisiksi joukoiksi on kaavailtu kolmea valmiusprikaatia.

Seuraa pieni sivupolku mekanisoitujen joukkojen historiaan. Panssarivaunuja käytettiin ensimmäistä kertaa ensimmäisessä maailmansodassa, ja sotien välissä suurvallat kehittivät enemmän tai vähemmän aktiivisesti niiden käyttötapoja tulevassa sodassa. Saksassa kehityksen johdossa oli upseeri nimeltä Heinz Guderian, joka määritteli teoksessaan Achtung - Panzer! mekanisoitujen joukkojen ihanteellisen kokoonpanon. Mekanisoidun yhtymän tuli olla joukko, joka on kokonaan panssaroitu ja liikkuu kokonaisuudessaan teloilla, jotta kaikilla osilla on sama liikkuvuus. Silloin koko yhtymä saavuttaa saman taktisen liikkuvuuden ja suojan tason. Natsi-Saksan armeija ei koskaan saavuttanut tätä ihannetta, mutta puutteellisestikin mekanisoiduilla joukoilla saatiin aikaiseksi huimia tuloksia.

Suomen sodan ajan panssariprikaatit olivat hyvin lähellä tätä mekanisoitua ihannetta; jalkaväki ja tykistö olivat kokonaan mekanisoituja. Tämä saatiin aikaiseksi Saksan yhdistymisen johdosta; Bundeswehr myi Suomelle sopuhintaan neuvostokalustoa joka ei heitä kiinnostanut, ja Suomi sai pilkkahintaan kahden panssariprikaatin kaluston. Tämä kalusto on nyttemmin hajotettu kahteen mekanisoituun taisteluosastoon, jotka ovat noin pataljoonan vahvuisia.

Romutettujen neuvostovalmisteisten panssarivaunujen tilalle hankittiin toki käytettyjä saksalaisia Leopard 2 -vaunuja. Ikälopun T-72 -vaunun vaihtaminen Leopardiin olisi itsessään tervetullutta, mutta vaunujen käyttötapa on vähintään kummallinen. Nykyisessä kokoonpanossa taistelupanssarivaunut on nimittäin jaettu kahden Etelä-Suomesta perustettavan valmiusprikaatin kesken. Karjalan Prikaatin perustaman valmiusprikaatin kalustoon kuuluu Leopard 2 -vaunuja sekä ruotsalaisvalmisteisia CV9030 -rynnäkköpanssarivaunuja, joista voidaan sentään perustaa ainakin mekanisoitu pataljoona. Muu prikaati kuitenkin liikkuu pyörillä.

Tällainen organisaatio on sodankäynnin perusperiaatteiden vastainen. Panssarivaunujen parempi taktinen liikkuvuus ja omasuoja haaskataan kokonaan sitomalla vaunut hitaampaan ja huonommin suojattuun prikaatiin. Pyöräajoneuvoilla varustetun jalkaväen taktinen liikkuvuus romahtaa vihollisen tulen vaikutusalueella; mekanisoidun jalkaväen ei.

Alueellisen puolustuksen opissa vihollisen annetaan tunkeutua Suomen alueelle, ja kun se on kulunut tarpeeksi heikoksi, se lyödään vastahyökkäyksellä. Vihollisen joukot tulevat painopistesuunnassa olemaan mekanisoituja. Tiettävästi vanhassa kokoonpanossa tämä vastahyökkäys olisi ollut panssariprikaatien tehtävä. Nykyään operatiivinen vastahyökkäys aiotaan ilmeisesti toteuttaa panssaripataljoonalla, tai yhdistelmällä panssaripataljoonaa ja jalan taistelevaa jalkaväkeä. Suomen puolustusstrategian keskeisin taistelu on siis kolmen pataljoonan käsissä. Ajatus on kauhistuttava.

Yhtymänä "valmiusprikaatit" ovat kvanttihyppäys ajassa taaksepäin palveluksesta poistuneista panssariprikaateista. Miksi niihin on siirrytty? Minkä ihmeen vuoksi yhden komppanian ilmakuljetuskykyä on pidetty tärkeämpänä kun operatiivisten joukkojen mekanisointia?

Tulee väkisinkin mieleen, että valmiusprikaatit ovat nimellisine ilmakuljetuskapasiteetteineen, ruotsalais-suomalais-saksalaisine kalustoineen ja muultakin kokoonpanoltaan hyvin lähellä normaalia NATO-jalkaväkiprikaatia, toisin kun itäkalustosta koostuvat panssariprikaatit. En rehellisesti tiedä onko tämä vain sattumaa. Jos pidemmälle viedyn mekanisoinnin on estänyt rahanpuute, niin silloin helikopterihankinta on täysin käsittämätön.

Jokatapauksessa panssariprikaatien lakkauttaminen on romahduttanut maavoimien operatiivisen toimintakyvyn. Samanaikaisesti myös jalkaväkijoukkojen varustusta on romutettu urakalla; viimeksi romuttamoon vietiin jo rynnäkkökiväärejä. Tällä hetkellä operatiiviset joukot koostuvat kolmesta "valmiusprikaatista", jotka ovat siis käytännössä vahvennettuja jääkäriprikaateja, ja kahdesta jääkäriprikaatista. Nämä liikkuvat yli 90-prosenttisesti pyöräajoneuvoilla, joka tarkoittaa sitä että jalkaväki taistelee jalan. Varsinaisia mekanisoituja joukkoja on jäljellä enää kaksi pataljoonaa, ja niiden kalusto tulee vanhenemaan seuraavan vuosikymmenen aikana.

**

Kaikkein synkin tulevaisuus on ilmapuolustuksen alueella. Kun merivoimien hankintahulluudet tuli mainittua, reiluuden nimissä täytyy sanoa että hiljattain päätettiin hankkia Horneteihin rynnäkköaseistus. Mitä sillä aiotaan tehdä ei käy selväksi. Suomen ilmavoimilla on niin vähän torjuntahävittäjiä että sodan syttyessä ne kaikki tarvitaan ilmapuolustukse tehtäviin. On vaikea kuvitella sodan ajan tilannetta jossa Horneteja riittäisi hyvin riskialtteisiin rynnäkkötehtäviin.

Hornetit lähestyvät jokatapauksessa käyttöikänsä loppua, ja korvaajaa etsitään. Suomessa on jo lausuttu julkisuudessa, että korvaajaksi hankittaisiin USA:n ilmavoimien palvelukseen pikkuhiljaa saapuva F-35 JSF (Joint Strike Fighter). Tämä on sinänsä vähän hassu ajatus että F-35 on nimenomaan monikäyttökone, kuten Hornetkin, kun Suomi tarvitsee ensisijaisesti nimenomaan torjuntahävittäjän. Lisäksi F-35 on häkellyttävän kallis. Kappalehinta liikkuu viimeisen tiedon mukaan 80 miljoonan dollarin paikkeilla. Minkäänlaisen järkevän konemäärän hankkiminen tulisi maksamaan miljardeja.

Välillä kuulee esitettävän ettei Suomeen hankittaisi torjuntahävittäjiä lainkaan, vaan jättäydyttäisiin puhtaasti ohjuspuolustuksen varaan. Ensimmäiseksi on huomautetteva, että Suomen ohjuspuolustuskin alkaa olla heikossa kunnossa. Buk-patterien lisäksi Suomeen ollaan ilmeisesti hankkimassa NASAMS-ohjusjärjestelmää, mutta jää nähtäväksi aiotaanko lähi-ilmatorjunta myös päivittää. Kaiken kaikkiaan on kyseenalaista pystyisikö Suomen nykyinen ilmapuolustus estämään vihollista saavuttamasta ilmaherruutta Suomen yläpuolella; järjestelmien määrä on yksinkertaisesti niin vähäinen että ne ovat haavoittuvaisia.

Niistä tulisi vielä haavoittuvaisempia ilman hävittäjätorjuntaa. Jos Suomen koko ilmapuolustus perustuisi ohjustorjuntaan, vihollisella olisi verrattaen helppo työ optimoida puolustuksensa nimenomaan ohjuksia vastaan. Yhdistelmä aktiivista (torjuntahävittäjät) ja passiivista (ohjukset) puolustusta asettaa viholliselle ongelman, koska se ei voi optimoida vain yhtä uhkaa vastaan. Tämä kuuluu strategian perusperiaatteisiin. Suomen ilmapuolustus tarvitsee myös aktiivisen osan.

On kuitenkin todella kyseenalaista onko Suomella varaa hankkia uskottavaa torjuntahävittäjäkalustoa Hornetien tilalle. Se asettaa kyseenalaiseksi koko Suomen ilmapuolustuksen uskottavuuden, ja sen kautta koko maanpuolustuksen. Minkäänlaiset maavoimien operaatiot ovat lähes mahdottomia jos vihollisella on ilmaherruus. Kosovon sodan aikoihin kenraali Gustav Hägglund lausui, että Kosovon sota todistaa että Suomen armeija pärjäisi massiivistakin ilmauhkaa vastaan; Serbian armeijahan selvisi ilmasodasta suhteellisen vahingoittumatta. Tämä lausunto perustuu kuitenkin valtavaan väärinkäsitykseen Kosovon sodasta. Serbian armeijaan ei kohdistunut mitään maauhkaa, joten se saattoi keskittyä pelkästään ilmauhalta suojautumiseen. Jos serbit olisivat joutuneet operoimaan maavoimillaan, tappiot olisivat olleet aivan toista kertaluokkaa.

Tutkija Tomas Ries piti vuosituhannen alussa julkaistussa raportissaan Finland and NATO nimenomaan Suomen ilmapuolustuksen heikkoutta keskeisenä argumenttina NATO-jäsenyyden puolesta. Itse epäilen onko Suomen ylipäänsä mahdollista järjestää uskottavaa ilmapuolustusta ilman NATO-jäsenyyttä.

**

Tämä on hyvin pintapuolinen katsaus Suomen puolustusvoimien ongelmiin. Itse katson, että maavoimien heikentynyt operaatiokyky ja ilmapuolustuksen tulevaisuus ovat selkeästi suurimmat kysymysmerkit Suomen uskottavalle maanpuolustukselle. Meripuolustuksen seikkaperäisempi arviointiin en ole lainkaan pätevä. Suomen kokonaispuolustuskyky on kymmenen viime vuoden aikana laskenut, lähinnä huonojen materiaalihankintojen ja väärien prioriteettien vuoksi.

Käsittelen näitä puutteita siksi, että kuten esitin viime kirjoituksessani turvallisuuspolitiikasta, Suomen on tehtävä turvallisuuspoliittinen valinta: joko liittoutuminen tai oman itsenäisen puolustuskyvyn takaaminen. Nykyinen politiikka on sitä, että ei tehdä kumpaakaan, vaan haahuillaan liittoutumisen ja puolueettomuuden välimaastossa, samalla kun asevoimien taistelukyky rapistuu.

Kumpikin vaihtoehto vaatii puolustuskyvyn tuntuvaa nostamista. Tällä hetkellä Suomen asevoimien uskottavuus on kyseenalainen. NATO-jäsenyys toisi mukanaan velvoitteen järjestää ainakin maavoimat selvästi tehokkaammiksi; itsenäinen puolustus taas vaatii sitä, että Suomen on järjestettävä omin voimin koko maanpuolustus. Etenkin ilmapuolustuksen osalta tämä vaatisi valtavaa rahallista panostusta, ja en näe miten se voisi olla ylipäänsä mahdollista. Sellaisia rahoja kun ei vaan ole.

Tämän kirjoitussarjan provosoi liikkeelle Vihreän liiton esitys, jonka mukaan Suomelle riittäisivät 75 000 sotilaan puolustusvoimat, tai tarkemmin ottaen Juha Korkeaojan vastaus siihen. Teknisesti ottaen 75 000 voisi olla riittävä luku sodan ajan puolustusvoimille, ainakin lähitulevaisuudelle jos tavoitteena pidetään nimenomaan strategisen iskun torjuntaa. Tämän armeijan tulisi koostua maavoimista joissa on toisaalta erittäin hyvin koulutettuja ja varustettuja joukkoja pääkaupunkiseudun puolustamiseen, ja toisaalta mekanisoitu kenttäarmeija torjumaan mahdolliset maahantunkeutumisyritykset. Lisäksi vaadittaisiin tuntuva investointi ilmavoimiin ja ilmapuolustukseen, jotka ovat olennaisessa roolissa strategisen iskun torjunnassa.

En kuitenkaan löytänyt Vihreiden ehdotuksesta kohtaa, jossa he kannattaisivat puolustusmäärärahojen nostamista. Reservin pienentämisestä ei nimittäin minun nähdäkseni voi koostua miljardien säästöjä joilla nämä hankinnat tehtäisiin. Edes valikoivaan asevelvollisuuteen siirtyminen ei käsittääkseni toisi niin suuria säästöjä. Kuitenkin koska Vihreät vastustavat NATO-jäsenyyttä, heidän mallissaan Suomen on muun muassa investoitava miljardeja ilmapuolustukseen, puhumattakaan maavoimien varustamisesta. Koska Vihreiden ehdotus jätti kokonaan auki sen, miten ja ennen kaikkea millä rahalla heidän kaavailemansa armeija varustettaisiin, en oikein pysty suhtautumaan siihen vakavasti.

Toisaalta en jotenkin pysty uskomaan että muutkaan puolueet ehdottaisivat puolustusmäärärahojen tuntuvaa korottamista Suomen puolustuksen puutteiden korjaamiseksi, tai edes myöntäisivät että puutteita on. Sen sijaan maanpuolustuksesta ei tulla käymään sen kummempaa vaalikeskustelua, koska muut puolueet tulevat lähes varmasti kannattamaan asevelvollisuuden säilyttämistä, siinä kuvitelmassa että Suomen nykyiset puolustusvoimat ovat riittävät. Tässä kuvatut ongelmat ovat niin vakavia, että niiden ratkaisemiseksi on vain kolme vaihtoehtoa:

1) korottaa puolustusmäärärahoja maavoimien taistelukyvyn pelastamiseksi
2) muuttaa kokonaan maanpuolustuksen oppia ja filosofiaa
3) olla tekemättä mitään, jolloin Suomen puolustuskyky romahtaa seuraavan vuosikymmenen aikana

Tästä syystä on niin traagista, että Suomessa ollaan käyvinään puolustuspoliittista keskustelua heittelemällä ilmoille lukuja sodan ajan armeijan koosta. Todellinen kysymys on nimittäin se, mistä löydetään rahat minkään armeijan varustamiseen. Jos nykyinen politiikka jatkuu, seuraavan vuosikymmenen materiaalirahoista valtaosa uppoaa hävittäjähankintaan, ja maavoimien taistelukyky rapautuu entisestään. Itse hävittäjähankintakaan ei todennäköisesti riitä takaamaan Suomelle uskottavaa ilmapuolustusta.

Samalla Suomi jatkaa turvallisuuspoliittista tuuliajoaan NATOn ja Venäjän välissä. Kaiken kaikkiaan Suomen tilanne muistuttaa masentavasti maailmansotien välistä aikaa, kun talousvaikeuksissa ollut Suomi karsi kovalla kädellä puolustusvoimien määrärahoja ja ei uskaltanut tehdä määrätietoisia turvallisuuspoliittisia ratkaisuja. Lopputuloksena oli se, että Suomi joutui yksin sotaan ylivoimaista vihollista vastaan, puutteellisesti ja vanhentuneesti varustetulla armeijalla. Siihen katastrofiin päädyttiin juuri samanlaisen politiikan kautta jota Suomi harjoittaa nyt.

Itse toivon vilpittömästi että Suomi voi olla tuuliajolla vaikka vuoteen 2100 asti. Jos mikään kriisi ei puhkea, niin Suomi voi aivan hyvin selvitä täysin nimellisellä paperiarmeijalla ja pelkällä hyvän sään turvallisuuspolitiikalla. Ongelma onkin se, mitä sitten tehdään jos käykin huonosti.

Tästä puhutaan vielä.

Minä pidän Akuliina Saarikoskesta

Lisäsin viime viikolla blogilistaani Akuliina Saarikosken tekstit Uuden Suomen webbisivulta. En ole tietääkseni koskaan häntä tavannut, mutta minun täytyy rehellisesti myöntää että kaiken lukemani perusteella pidän hänestä.

Esitellään kovin meriitti heti kättelyssä: Akuliina on onnistunut sekä närkästyttämään Panu Höglundin (täällä) että lietsomaan kaikkien kriittisten sankarista, Mikko Ellilästä, aivan järjettömän pituisen itkuraivarin. Siinä saa pari kertaa painaa Page Downia ennen kuin tuo vuodatus loppuu.

Nämä ovat kiistattomia meriittejä, ja siitä asti kun näin viime vuonna tuon Ellilän kohkauksen, olen tuntenut sympatiaa Saarikoskea kohtaan, jos pelkästään siksi että Ellilä vihaa häntä noin intohimoisesti. Sitäpaitsi Ellilä käyttää hänestä kokoajan termiä "bolshevikkilesbo", joka kuulostaa minusta järjettömän eroottiselta.

Krhm. Asiaan. Tavallaan.

Kuuntelin nuorempana muun muassa Bad Religion -nimistä punk-yhtyettä. Klikatkaa tuosta alta vaikka yksi klasareista soimaan taustalle. Sen laulaja, nyttemmin eläintieteen tohtori (!) Greg Graffin sanoi aikoinaan jossakin haastattelussa, että hänen mielestään 90% maailman ihmisistä on idiootteja. Olin silloin, ja olen vieläkin, täsmälleen samaa mieltä, mutta odottakaas kun perustelen.

En nimittäin todellakaan kannata mitään kohdennettua tai yleistä ihmisvihaa. Minusta idioottius on nimittäin subjektiivista. Minun näkökulmastani ainakin 90% maailman ihmisistä on idiootteja; jonkun muun näkökulmasta prosentti on varmaankin sama, mutta idiootit ovat eri. Minulle on jo tämän lyhyen bloggausuran aikana tehty pariinkin otteeseen selväksi, että itse kuulun useankin ihmisen idiootteihin. Siinä missä minusta yhdeksän ihmisen mielipiteet kymmenestä ovat perseestä, keskimäärin yhdeksän kymmenestä on varmaan samalla sitä mieltä että minä olen perseestä.

Se ei haittaa minua lainkaan; päinvastoin. Juuri tästä syystä olen liberaali sanan klassisessa mielessä. Minä kannatan vapaata yhteiskuntaa jossa me voimme kaikki olla toistemme mielestä perseestä. Sanalla dialektiikka on menneen itänaapurin jäljiltä huonoja konnotaatioita, mutta lopulta tieto ja ymmärrys lisääntyvät nimenomaan mielipiteiden ja näkökulmien konfliktien kautta. Jos kukaan ei olisi minun kanssani eri mieltä, niin mielipiteeni olisivat varmaankin niin turhaa hmv:tä että minun sietäisi hävetä.

**

Akuliina Saarikoski ei ainakaan kirjoita hmv:tä. Uuden Suomen kolumnit keräävät säännöllisesti kymmeniä kommentteja, ja jo ammoisina aikoina julkaistussa City-lehden haastattelussakin neitiä haukuttiin rumaksi kommentissa #5, uhattiin tappaa numerossa neljä ja nimitettiin pedofiiliksi kommentissa 3. Aika hyvä saldo minusta. Nimimerkeistä päätellen tuon Cityn artikkelin kommenttiosastolla on muuten samaa väkeä jota on käynyt tässäkin blogissa riehumassa.

On aina hauskaa nähdä kun joku onnistuu herättämään tuollaisia primitiivireaktioita. Yksi seuraus siitä, että jaan mainitsemani Graffinin luonnehdinnan ihmiskunnasta, on se että kun näen tällaisen kollektiivisen raivokohtauksen, sympatiani ovat ehdottomasti sen kohteen puolella. Jos joku onnistuu suututtamaan ihmisiä niin pahasti että he ryhtyvät heti nimittelemään ja uhkailemaan väkivallalla, niin hän on tehnyt jotain oikein.

Ja näin tosiaan on. Ehkä joku nyt järkyttyy tästä, mutta minä jaan useitakin Akuliina Saarikosken mielipiteitä. On ehkä helpointa aloittaa siitä, mistä olemme eri mieltä. Talouspolitiikan alalla olemme kokonaan eri mieltä, koska Saarikosken mielestä kaikki paha maailmassa johtuu oikeistosta, ja minä sanoisin ennemmin päinvastoin. Omasta mielestäni hänen uusimman bloginsa neuvo äänestää "oikeisto kumoon" vain pahentaisi kaikkia tämän maan ongelmia. Ydinvoimastakin taidamme olla eri mieltä, ja ympäristönsuojelusta löytyisi monta peistä taitettavaksi vaikka itse asiasta olemme samalla kannalla.

Nämä ovat kuitenkin detaljeja. Panua närkästyttänyt kolumni koski "suhdeanarkiaa", eli polyamoriaa, jota allekirjoittanut ehdottomasti kannattaa. Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa että Panunkin närkästyksen aiheutti ilmeisesti vain se mystinen kytkin hänen aivoissaan, joka pakottaa hänet aina riehumaan kun jossain esiintyy sana "feminismi". Panukin on nimittäin varmaan samaa mieltä siitä, että Akuliina on erinomaisesti kiteyttänyt sen, mistä islamofobiassa ja rasism...maahanmuuttokritiikissä on kyse.

**

Laajempaa suuttumusta ovat herättäneet Saarikosken kannat eläinten oikeuksiin ja heteronormatiivisuuteen. Cityssä:

Syrjinnästä puheenollen, olet kahtena vuonna järjestänyt Pride-kulkueen yhteyteen seksuaalianarkiaa julistavan Mustapinkin blokin mielenosoituksen. Banderolleissanne luki “Queer Jihad”, “Homot takaisin kaappeihin” ja “Kuolema heterokulttuurille”. Ne olivat tietenkin kärjistyksiä...

“Eivät olleet.”

Ai. Yhym. Sä haluat siis oikeasti murskata heterokulttuurin?

“Totta helvetissä mä haluan murskata sen! Eikä se ole edes kovin vaikeaa, heteroseksuaalisuus on nimittäin maailman epävakain konstruktio. Jollei sitä koko ajan vimmatusti ylläpidetä, se hajoaa palasiksi. Mainosten, lehtien, tv:n ja yhteiskunnan ylipäätään täytyy taukoamatta syöttää ajatusta siitä, että ainoa kunnollinen ihminen on hetero.”

Allekirjoitan tämän täydellisesti. On hupaisa kulttuurinen kuvitelma, että ylivoimainen enemmistö ihmisistä (esimerkiksi Ellilän hatusta vetämä 99%) olisi luonnostaan heteroita. Valitettavasti mikään tutkimustieto ei tue tätä. Jos ihmiset tosiaan syntyisivät täysheteroiksi, niin minkä kumman takia sitten kautta historian on ylläpidetty pakkokoneistoja kaikenlaisen ei-heterouden ankaraksi kieltämiseksi? Avaudun tästä aiheesta joskus laajemminkin, mutta todettakoot että allekirjoitan tuonkin.

Saarikoski oli Oikeutta eläimille -järjestön tiedottaja sikalavideokohun aikoihin, ja tämä on ilmeisesti se hetki kun myönnän olevani sen verran kettutyttö että en hyväksy turkistarhausta enkä liioin tehomaatalouttakaan. Saarikosken City-lehdessä antama perustelu lihansyönnin kieltämiselle (ilmastonmuutos) on aivan pöljä, ja muutenkin lihansyönnin kieltäminen on fasismia. Itse syön lihaa vailla tunnontuskia. Olen kuitenkin lopulta sitä mieltä, että emme voi mitenkään rakentaa sellaista eettis-moraalista järjestelmää jossa voimme oikeuttaa eläimen murhaamisen ruoaksi. Uskon että lihansyönti siirtyy historian roskakoriin muun barbaarisuuden kanssa pikkuhiljaa ihan omalla painollaan.

**

Ennen kaikkea kunnioitan sitä, että joku esiintyy omalla nimellään ja kasvoillaan julkisuudessa tällaisen palautteen keskellä. Minusta ihmisillä pitää olla pokkaa olla eri mieltä. Loppusaldona uskon, että olen Saarikosken kanssa useammasta asiasta samaa mieltä kuin eri mieltä, mutta tärkein kriteeri on tämä: kumman haluaisit mielummin nähdä Suomen valtakunnanjohtajana, Akuliina Saarikosken vai jonkun Homma-foorumin rottenführerin?

Minä äänestän Akuliinaa.

Suomen imperiumi

Kirjoitin taannoin englanniksi Mark Mazowerin teoksesta Natsi-Saksan miehityspolitiikasta. Mazower esittää teoksessaan Hitler's Empire sellaisen omituisen käsityksen, että Suomi taisteli jatkosodassa vain "turvallisuutensa puolesta", ja verrannollisessa käsittelyssä Natsi-Saksan liittolaisten miehityspolitiikasta Suomi on pudonnut kokonaan pois.

Sinänsä tämä ei ole kovin yllättävää, koska suomalainen nationalistinen historiankirjoitus on yli puoli vuosisataa yrittänyt siistiä jatkosotaa. Jos tänä päivänä lukee populaariteoksia tai kuuntelee ihmisten historiakäsityksiä, niin voi helposti todeta että jatkosota on muuttunut vuoden 1944 "torjuntavoitoksi", ja hyökkäysvaihe on kokonaan unohdettu. Onhan se toki poliittisesti epämukava.

Todellisuudessa nimittäin Suomi hyökkäsi kesällä 1941 Neuvostoliittoon Natsi-Saksan liittolaisena, osana operaatio Barbarossaa. Suomen tavoitteena oli vähintäänkin talvisodassa menetettyjen alueiden palauttaminen, mutta paljon suuremmat näkymät kangastelivat Suomen valtionjohdon mielissä. Kyse on siis Suur-Suomesta.

**

Suomella ei missään vaiheessa jatkosotaa ollut erityisiä "virallisia" sotatavoitteita. Sellaisia ei ollut liioin Saksan valtiolla tai Adolf Hitlerilläkään. Barbarossan tavoite oli puna-armeijan lyöminen, mutta sodan varsinaiset tavoitteet jäivät hämäräksi. Ensimmäisessä maailmansodassa Saksa oli lyönyt Venäjän armeijan, ja Brest-Litovskin rauhansopimus jätti saksalaisten haltuun sodassa miehitetyn alueen lisäksi alla kuvatun, eli Baltian maat ja Ukrainan.

Suomessa lähdettiin siitä, että jos Saksa voittaa sodan, tapahtuu "Venäjän uusjako". Siinä Suomen oli päästävä osille, ja presidentti Risto Rytin johdolla alettiin laatia saksalaisille perusteluja siitä, miksi tietyt Venäjän alueet kuuluvat Suomelle.

Näitä kaavailuja lähemmäksi Suomen sotatavoitteita ei päästä, koska tosiasiassa kävi niin kuin kävi. Vain Itä-Karjala ehdittiin miehittää ja anneksoida Suomeen; pidemmälle ulottuneet tavoitteet jäivät unholaan. Vaikka ne on dokumentoitu tutkimuskirjallisuudessa, ne vaietaan yleensä kuoliaaksi, ja nykyään on jo muotia Halosen tapaan kiistää koko hyökkäys. Suomi kuitenkin hyökkäsi, ja tavoitteena oli Suur-Suomi.

**

Otsikoin englanninkielisen kirjoitukseni "Mannerheimin imperiumi" Mazowerin teosta mukaillen, ja kommenttiosastolla keskusteltiin siitä, mitä nimitystä Suomen aluetavoitteista pitäisi käyttää. Esitän tässä muutaman termin.

Aikoinaan puhuttiin kovastikin revansismista, ranskankielen sanasta revanche, kosto. Tarkkaan ottaen revansismi tarkoittaa sellaisen politiikan, yleensä sodan, kannattamista jolla kumotaan jokin aiemmin oman valtion kannalta epäsuotuisasti päättynyt rauhansopimus tai muu järjestely. Suomessa ajettiin "välirauhan" aikana melko avoimesti revanssia Neuvostoliitosta, ja aate on jäänyt elämään välirauhan ja jatkosodan nimissä.

Jos Suomen minimitavoitteina pitää Moskovan rauhassa menetettyjen alueiden palauttamista, niin siltä osin kyse on siis revansismista.

Tosiasiassa Suomen välittömät tavoitteet olivat kuitenkin pidemmällä. Suomen armeija miehitti osan Itä-Karjalasta, perusteena vaihtelevasti joko helpommin puolustettavat rajat tai alueen suomensukuinen väestö, riippuen keneltä kysyi ja milloin. Suomen aluevaatimuksia Itä-Karjalassa oli perusteltu Natsi-Saksalle nimenomaan sillä, että alueen väestö on suomensukuista.

Kun aluevaltauksia perustellaan väestön etnisyydellä, ollaan tekemisissä vanhan kunnon irredentismin kanssa. Kielikin vaihtui; irredento on italiaa ja tarkoittaa lunastamatonta. Sanaa käytettiin Italiaa perustettaessa italiankielisistä alueista jotka jäivät Itävalta-Unkarin haltuun. Yleisemmin irredentismillä tarkoitetaan nationalistisia pyrkimyksiä yhdistää kaikki "omaksi kansaksi" koetut tai katsotut ihmiset saman valtion alueelle.

Hitlerin ulkopoliittinen ohjelma perustui aluksi nimenomaan saksalaiseen irredentismiin, ja aate oli laajassa suosiossa maailmansotien välisessä Euroopassa. Irredentismi leimasi myös Suomen politiikkaa Neuvostoliittoa kohtaan; toisaalta virallinen Suomi vakuutteli olevansa puolueeton ja oli luopunut aluevaatimuksistaan Neuvostoliittoa kohtaan Tarton rauhansopimuksessa, mutta samanaikaisesti Suomen armeija käytännössä järjesti useita sotilaallisia hyökkäyksiä Neuvostoliittoon. Suomessa niitä kutsutaan vieläkin heimosodiksi, ja Wikipediakin viisastelee että retkille osallistui vain "vapaaehtoisia" ja Suomen valtio ei ollut virallinen osapuoli. Toki näin oli, mutta kun puolustusvoimat muun muassa varustivat retkikuntia ja muutenkin aktiivisesti osallistuivat niiden järjestämiseen, niin kyseessä on taas historian siistiminen.

Jatkosodan alettua Itä-Karjala miehitettiin ja sen väestö jaettiin kahtia enimmäkseen keksityin etnisin perustein "suomensukuisiin", jotka saivat jäädä aloilleen, ja "venäläisiin", jotka suljettiin keskitysleireihin. Heidät oli tarkoitus vaihtaa Natsi-Saksan kanssa Saksan miehitysalueelle jääneisiin suomensukuisiksi katsottuihin ihmisiin.

Vaikka alue kuuluikin juridisesti katsoen Neuvostoliitolle ja Suomi oli tämän tunnustanut, niin Itä-Karjalan alueen väestö oli todellakin pitkälti suomensukuista. Siinä mielessä Itä-Karjalan miehitys ja anneksointi on tosiaankin irredentismiä. Myös suunnitelmat Inkerin liittämisestä Suomeen kuuluvat teknisesti ottaen irredentismin piiriin.

Suomen tavoitteet eivät kuitenkaan rajoittuneet irredentismiin. Risto Ryti hekumoi päiväkirjoissaan muun muassa Kuolan niemimaan resursseilla, ja tähdensi saksalaisille rotuopillisia ja muita pseudohistoriallisia argumentteja kasaaville historioitsijoille että heidän oli ehdottomasti todistettava Kuolan niemimaan kuuluvan Suomelle. Historiallisesti katsoen Kuola ei ole ollut suomalais-ugrilaisten kansojen asuttama tai mitenkään muutenkaan kuulu suomalaisen irredentismin piiriin; Ryti halusi liittää sen Suomeen vain taloudellisista ja poliittisista syistä.

Sama pätee vielä vahvemmin kaikkein laajimpiin kaavailuihin, joista hurjimpiin kuului Suomen "intressien" ulottaminen Uraleille asti. Uralien ja Suomen itärajan välissä asuu muutamia suomalais-permiläisiä kieliä puhuvia kansoja, joista ehkä huomattavimpia ovat komit. Jatkosodan aikana pyöriteltiin sellaistakin ajatusta että näistä permiläisistä kansoista muodostettaisiin Suomen vaikutusvallan piirissä olevia alusvaltioita, joilla taattaisiin Suomelle muun muassa pääsy Uralin suunnalla oleviin resursseihin ja tietenkin Suomen kansan "elintila".

Tällaiset tavoitteet eivät perustu menetetyn alueen palauttamiseen tai edes tarkkaan ottaen saman "kansan" yhdistämiseen, vaan kyse on yksinkertaisesti imperialismista, latinankielen sanasta imperium, käskyvalta. Kuolan niemimaan asukkaat eivät edes puhu suomensukuisia kieliä tai ole millään kriteerillä suomalaisia, ja suurin osa Suomen "suurintresseihin" muka kuuluvasta Pohjois-Venäjästä oli nimenomaan venäläisten asuttamaa Venäjää, joka tuli alistaa Suomen "käskyvaltaan", palvelemaan Suomen valtiontaloutta. Sen havittelu on aivan samanlaista imperialismia kuin Natsi-Saksan suunnitelmat slaavien alistamisesta orjakansaksi. Hitler ja useat hänen alaisistaan sanoivat tavoitteenaan olevan perustaa Venäjälle samanlainen imperiumi kuin se jota britit hallitsivat Intiassa.

**

Tässä on jaottelu laatimallani kartalla. Keltainen alue on revansismia, oranssi irredentismiä ja punainen imperialismia.

Punaisen alueen eteläraja on viitteellinen, ja idässä se rajautuu perimätiedon mukaisesti Uraleihin.

Saksassa Suomen tavoitteisiin ei varsinaisesti otettu kantaa; Alfred Rosenbergin "idänministeriö" vastasi nimellisesti miehitettyjen alueiden organisoinnista, ja Rosenbergin suunnitelmissa Suomen valtioalue rajoittui jatkosodan rajoihin. Uralien ja Vienan välinen Venäjä olisi heidän papereissaan kuulunut Moskovan valtakunnankomissariaattiin. Tietääkseni mitään tarkempaa rajanvetoa Saksan ja Suomen intressipiirien välille ei Suomen puolelta tälle alueelle ehdotettu, joten olen mukaillut rajalla parhaani mukaan nykyisen Komin tasavallan aluetta.

Nämä Suomen "maksimitavoitteet" ovat sanalla sanoen imperialismia. Itä-Karjala ja mahdollisesti Kuolan alue oltaisiin etnisesti puhdistettu siirtämällä venäläiseksi katsottu väestö Saksan miehitysalueelle ja ottamalla vaihdossa vastaan suomensukuisia Saksalta. Sodan aikanahan Suomi ehti vastaanottaa Saksalta muun muassa inkeriläisiä sotavankeja, ja paljon laajemmat suunnitelmat jäivät sattuneesta syystä toteuttamatta. Miten itäisempien alusmaiden väestöä olisi organisoitu lienee ollut käsittelemätön kysymys, koska kyse on tosiaan vain tavoitteista joita linjattiin siltä varalta että Neuvostoliitto romahtaa kokonaan. Mutta tavoitteena oli Saksan voittaessa tosiaankin perustaa suomalainen imperiumi pohjois-Venäjälle.

**

On mielenkiintoista ajatella millaiseksi Suomen imperiumi olisi muodostunut jos Natsi-Saksa olisi voittanut sodan. Se, olisiko tämä ollut yleensä mahdollista, on paljon suurempi kysymys, mutta Suomen "voittomaihin" voi soveltaa niitä Saksan kokemuksia, joista Mark Mazower on tehnyt teoksessaan kohtuullisen hyvän yhteenvedon.

Siihen nähden kuinka paljon Hitler aateveljineen riehui Saksan kansan tarvitsemasta "elintilasta", on jotenkin surullisen hassua huomata että jo toisen maailmansodan aikana Natsi-Saksan idänimperiumin suurin ongelma oli se, että siihen ei löytynyt asukkaita. Juutalaisia ja puolalaisia oltiin kovaa vauhtia siivoamassa tieltä, ja venäläiset olivat seuraavina jonossa, mutta heidän tilalleen ei näkynyt saksalaisia.

Sekä saksalaiset että suomalaiset suunnittelivat pystyttävänsä itäalueilleen muurin "Aasiaa" vastaan. Heinrich Himmlerin kaavailuissa itämaille oli asutettava saksalaisia sotaveteraaneja, jotka ryhtyisivät pienviljelijöiksi ja kasvattaisivat hyvää saksalaista rotua sopivan miehekkäässä ympäristössä ja puolustaisivat samalla Saksan sydänmaita. Suomessa suunniteltiin samanlaista projektia rintamaveteraanien asuttamiseksi Itä-Karjalaan. Suomalaiset eivät päässeet tuumasta toimeen sodan aikana, mutta saksalaiset ehtivät jo valmistella ideaa.

Tulokset olivat lohduttomat. Itärintamalla taistelevista saksalaisista melkein kukaan ei halunnut jäädä asumaan "voittomaille", vaan kaikki halusivat kumma kyllä sodan jälkeen takaisin kotiin! Myöskään Saksan väestöstä ei löytynyt pahemmin halukkaita muuttamaan valloitetuille alueille. Jotkut lähtivät, mutta ei läheskään tarpeeksi moni alueiden asuttamiseksi.

Hitlerin ja Himmlerin unelma "Saksan Intiasta" Venäjällä oli alun alkaen täysin epärealistinen. Saksalaiset eivät koskaan tarvinneet mitään "elintilaa" Venäjän kustannuksella; kun sitä saatiin hankittua asevoimin, osoittautui ettei väki yksinkertaisesti riittänyt!

Suomen tapauksessa voi sanoa, että kun katsoo väestön suhdetta nykyisenkin Suomen pinta-alaan, niin puheet Suomen kansan elintilasta ovat täysin naurettavia. Jos ajatellaan että Rytin suunnitelman mukaisesti Itä-Karjala ja Kuolan niemimaa olisi etnisesti puhdistettu "venäläisistä" (määritelmät olivat milenkiintoisia), niin Suomen haltuun olisi jäänyt erämaaimperiumi. Suomessa tehdyt laskelmat Neuvostoliiton suomensukuisesta väestöstä olivat optimistisia, mutta vaikka koko se populaatio olisi siirretty Suur-Suomeen, Vienan metsät olisivat silti humisseet tyhjyyttään, Kuolasta tai kaukaisemmista alueista puhumattakaan.

**

Koko itäinen imperiumihanke oli pelkkää suuruudenhulluutta, niin Suomelta kuin Saksaltakin. Suomen johtavat poliitikot olisivat Saksan voittaessa halunneet moninkertaistaa Suomen valtioalueen Suomen talouden nimissä, vaikka alueiden valtava koko ja rasistinen väestöpolitiikka olisivat lähes varmasti johtaneet siihen että Rytiä niin kiehtoneet Kuolan luonnonvarat olisivat jääneet koskemattomiksi.

Suomelta Natsi-Saksan kelkkaan hyppääminen oli myös vaarallista suuruudenhulluutta. Neuvostovastaisessa propagandassa ja Waffen-SS:n värväystyössä puhuttiin mielellään Euroopan valtioiden liitosta kommunismia vastaan, kuten alla:

Sovussa etenevät eurooppalaiset kansat olivat kuitenkin natseille olemassa vain propagandassa. Hitler ja muut Natsi-Saksan suurmiehet olivat kuitenkin useaan otteeseen tehneet selväksi, että heidän uudessa Euroopassaan ei ollut mitään sijaa ongelmallisille pikkuvaltioille. Hitler ja Stalin olivat yhtä mieltä siitä, että puolueettomat pikkumaat olivat pelkkä historian oikku jotka raivattaisiin jälleen imperiumien tieltä.

Tuossa Ranskassa käytetyssä propagandajulisteessa Suomen hakaristi on samalla viivalla miehitettyjen Belgian, Tanskan ja Norjan tunnusten kanssa, mikä on itseasiassa aika sopivaa. Sodan aikana Saksa alisti valtaansa sekä suoraan miehitettyjä maita että myös liittolaisiaan. Osana Tshekkoslovakian paloittelua Saksa oli tukenut Slovakian itsenäisyyttä, mutta jo vuonna 1939 Slovakia ja Saksa tekivät keskenään "suojelusopimuksen", jossa muuan Adolf Hitler nimitettiin Slovakian "valtakunnan suojelijaksi", joka käytti muun muassa ylintä ulkopoliittista valtaa.

Jos Natsi-Saksa olisi voittanut Neuvostoliiton, olisi ollut vain ajan kysymys milloin Suomen kanssa olisi ryhdytty tekemään samanlaisia järjestelyjä. Vähintään Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka sekä kauppapolitiikka olisi alistettu Natsi-Saksan hyväksynnälle samalla tavalla kun YYA-sopimus alisti ne Neuvostoliitolle. Suomen itsenäisyys näyttäytyisi siis kummankin viiksekkään diktaattorin visioissa korkeintaan rajoitettuna.

Kannattaa toki myös muistaa, että tässä kuvaillut Suur-Suomi -visiot olivat nimenomaan vain tavoitteita. Esimerkiksi Rosenbergin eeppisissä itämaa-suunnitelmissa ei ollut sijaa suomalaisten voittomaille, ja Kuolan niemimaan antamista Suomelle vastustettiin muun muassa strategisista syistä. Voi siis hyvinkin olla, että Suomen imperiumi olisi jäänyt unelmaksi vaikka sota olisikin päättynyt päinvastoin.

**

Kaiken kaikkiaan Suomen imperialistiset unelmat Venäjällä vaikuttavat vain puoli vuosisataa myöhemmin vaarallisen suuruudenhulluilta. Ne on myös helppo ohittaa pelkkänä järjettömyytenä, mutta ne ovat osa historiaa. Kun Suomi teki päätöksen lyöttäytyä Saksan kanssa yhteen kesällä 1940, Suomen valtionjohdon tavoitteena oli Suur-Suomen perustaminen Saksan avulla. Puheet Suomen "puolustussodasta" ja "erillissodasta" olivat pelkkää propagandaa, jolla naamioitiin sekä todellinen prosessi, jonka kautta Suomi päätyi sotaan Neuvostoliittoa vastaan, että Suomen tavoitteet sodassa. Jälkeenpäin kuin koko projekti oli epäonnistunut, suunnitelmat Suomen imperiumista oli helppo pyyhkiä roskakoriin ja unohtaa. Ne kannattaa kuitenkin muistaa, etteivät Suomen tavoitteet "jatkosodassa" jää epäselviksi.

**

Pääasiallisina lähteinä Ohto Manninen: Suur-Suomen ääriviivat ja Mark Mazower: Hitler's Empire. Karttapohja täällä.

Suomen maanpuolustus: Turvallisuuspolitiikkaa

Kirjoitin aiemmin Vihreiden puolustuspoliittisesta aloitteesta, ja sen tiimoilta käydyn keskustelun yhteydessä on käynyt ilmi että olisi pitänyt vääntää vielä paksumpaa rautalankaa. Ei se mitään; minä väännän.

Maanpuolustuksesta puhuttaessa on tehtävä selkeä jako turvallisuuspolitiikan laajan ja suppean määritelmän välillä. Laajasta turvallisuuspolitiikasta on käytetty ainakin aikoinaan myös termiä kokonaismaanpuolustus.

Laajassa turvallisuuspolitiikassa käsitellään yleensä kaikkea, joka jollakin tavalla uhkaa Suomen itsenäisyyttä, suvereeniutta, alueellista koskemattomuutta jne. sekä kansalaisten henkeä, terveyttä ja taloutta yms. Laajan turvallisuuspolitiikan alalla välitön sodan uhka on laskenut hyvinkin alhaiseksi prioriteetiksi. Sen sijaan turvallisuusuhkia ovat terrorismi, suuronnettomuudet, eko- tai muut katastrofit tai humanitaariset kriisit Suomen lähialueilla ja niin edespäin. Järjestäytynyt rikollisuuskin on päässyt listalle.

Laajan turvallisuuspolitiikan perspektiivissä on siis harkittava vaikka mitä, moottoripyöräjengeistä öljytankkerin karilleajoon. Siinä mielessä esimerkiksi Suomen täysin riittämätön öljyntorjuntakapasiteetti ei ole vain ympäristö- vaan myös turvallisuuspoliittinen ongelma.

Puolustusvoimat antavat virka-apua muille viranomaisille vaikka mihin tehtäviin, eli siinä mielessä koko laajempi turvallisuuspolitiikka kuuluu puolustusvoimien tehtäviin. Suomen puolustusvoimat ovat kuitenkin olemassa yhdestä syystä: aseellinen maanpuolustus. Puolustusvoimien ydintehtävä on Suomen itsenäisyyden ja alueellisen koskemattomuuden jne puolustaminen aseelliselta hyökkäykseltä. Puolustusvoimien ydintehtävät rajoittuvat siis suppean turvallisuuspolitiikan alueelle, joka käsittää sotilaallisen voiman käytön. Siihen kuuluu ulkopolitiikka ja puolustuspolitiikka, josta jälkimmäisellä tarkoitetaan nimenomaan sitä, kuinka aseellinen maanpuolustus järjestetään.

Vihreät ovat jo ainakin kymmenen vuotta, elleivät pidempään (en muista), soittaneet tästä aiheesta samaa levyä aina kun puhutaan puolustusvoimista: sodan uhka ei ole enää nykyään merkittävä, on varauduttava ympäristökotastrofeihin jne. Samat lätinät löytyvät muuttumattomina myös uusimmasta dokumentista, josta kirjoitin aiemmin. Tämä on toki totta, mutta kun puhutaan puolustuspolitiikasta, siinä on yksi suuri ongelma: sillä ei ole mitään tekemistä puolustusvoimien kehittämisen kanssa.

Jos keskustellaan esimerkiksi siitä, minkä vahvuiset sodan ajan puolustusvoimat Suomella tulee olla, on aivan yhdentekevää kuinka todennäköistä on että Suomenlahdella sattuu öljykatastrofi. Sodan ajan puolustusvoimien on joka tapauksessa oltava sellaiset, että ne voivat puolustaa Suomea aseellista hyökkäystä vastaan. Virka-avun antaminen muiden uhkien torjuntaan on toissijaista päätehtävään nähden. Siinä mielessä enemmistö näistä laajemman turvallisuuspolitiikan uhkakuvista ei liity puolustuspolitiikkaan mitenkään.

Sodan ajan reservin koon ja varustuksen, ja sitä kautta viime kädessä asepalveluksen järjestämisen, tulee perustua nimenomaan maanpuolustuksen tarpeisiin eikä mihinkään muuhun.

**

Suppeammassa turvallisuuspolitiikassa on siis kysymys sodankäynnistä. Tuleeko sota, ja jos tulee niin minkälaisessa tilanteessa, ketä vastaan ja kenen puolella. Nimenomaan tämä turvallisuuspolitiikka määrittää sen, kuinka asevoimia tulee kehittää, koska se määrittelee Suomeen kohdistuvat uhkakuvat.

Suomen itsenäisyyden alkuaikoina puolustusvoimien suunnittelu perustui kolmeen pääasialliseen uhkakuvaan, jotka oli nimetty Venäjän keskitykseksi, Ruotsin keskitykseksi ja Norjan keskitykseksi. Niin kauan kun Ahvenanmaan kysymys oli ratkaisematta, puolustusvoimat varautuivat siihen että Ruotsi ratkaisisi asian sotilaallisesti. RK-suunnitelmassa ("Ruotsin keskitys") sodan ajan armeija ryhmitettiin länsi-Suomeen puolustautumaan Ruotsin mahdollista maihinnousua vastaan. Myös Norjan keskityksestä oli ilmeisesti tehty ainakin joitakin suunnitelmia, joita en valitettavasti tunne, mutta niistä luovuttiin melko pian. Ahvenanmaan kysymyksen ratkaisun jälkeen myös Ruotsin keskitys siivottiin arkistoihin, ja suunnittelu suuntautui Venäjään.

Maailmansotien välisen ajan turvallisuuspolitiikkaa voi hyvällä syyllä pitää täysin epäonnistuneena. Vaikka Neuvostoliitto oli jatkuvasti ollut suunnittelussa ensisijainen, oikeastaan ainoa sotilaallinen uhka, Suomi joutui silti yksin sotaan Neuvostoliittoa vastaan, täysin puutteellisesti varustelluilla asevoimilla. Talvella 1939 toteutui Suomen pahin uhkakuva, ja sitä ei oltu kyetty estämään. Kaikki ennen sotaa tehdyt yhteistyö- ja avunantosuunnitelmat kaatuivat tosipaikan tullen.

Sotien jälkeen Suomella oli edessä aivan toisenlainen yhteistyö ja avunanto YYA-sopimuksen myötä, joka määritti Suomen turvallisuuspolitiikan koko kylmän sodan ajaksi. Suomi oli kylmässä sodassa hyvin konkreettisesti kahden tulen välissä. Oli selvää, että välittömimmän uhan Suomen itsenäisyydelle muodosti nimenomaan Neuvostoliitto. Toisaalta harva tuntuu nykyään muistavan että jos kylmä sota olisi muuttunut kuumaksi, Suomi olisi YYA-sopimuksen velvoittamana sotinut itäblokin puolella NATOa vastaan. Tässä mielessä Suomi oli kylmässä sodassa de facto Varsovan liiton jäsenmaa.

Suomalaisessa keskustelussa näkee usein sen ihmeellisen käsityksen, että sodan syttyessä Neuvostoliitto olisi hyökännyt Suomeen. Kaikkea muuta; sodan uhan kasvaessa Neuvostoliitto olisi luovuttanut Suomelle hävittäjiä ja ilmatorjuntaohjuksia, joilla Suomi olisi voinut puolustaa ilmatilaansa NATO-maita vastaan yhteistyössä Neuvostoliiton kanssa. Varsinainen maasota olisi nimittäin käyty toisaalla. Suomi sitoutui YYA-sopimuksessa vastaanottamaan Neuvostoliitolta kaikkea sotilaallista apua "Saksan ja sen liittolaisten" hyökkäyksen torjumiseksi. Toisaalta puolustusvoimat varautuivat jatkuvasti siihen, että Neuvostoliitto olisi yrittänyt antaa "sotilaallista apua" pyytämättä. Asetelma oli paradoksaalinen, ja onneksi koskaan ei selvitetty kummalle puolelle Suomi olisi käytännössä joutunut.

Neuvostoliiton romahdettua Suomi oli vapaa valitsemaan puolensa, ja liittymällä Euroopan unioniin näin myös tehtiin. Suomi kuuluu nyt EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan piiriin, ja on laajentanut perinteista osallistumistaan YK:n rauhanturvaoperaatioihin osallistumalla myös sotilasliitto NATOn johtamaan kriisinhallintaan. Suomi on hyvin konkreettisesti valinnut suuntautuvansa länteen, kohti Eurooppaa ja Yhdysvaltoja. Tämä on hyvin luonnollinen valinta, jota vastaan kuulee vain harvoja soraääniä; toki taannoin eräs kirkkoherra vaati Suomen liittämistä Venäjään, mutta hän kuuluu tietääkseni tässä asiassa vähemmistöön.

Jos Ruotsin tai Norjan sotilaallinen uhka vaikutti jo 20-luvulta olemattomalta, niin saman voinee sanoa nyt. On hyvin vaikea kuvitella kummankaan näistä rajanaapureista julistavan Suomelle sotaa ja marssivan Lappiin. En myöskään voi väittää tietäväni tätä varmasti, mutta uskoisin että on melko epätodennäköistä että presidentti Obama päättää että Suomessakin voitaisiin toteuttaa pieni regime change. Nykyään voi lausua ääneen sen, mikä on koko Suomen itsenäisyyden ajan ollut totta: ainoa Suomen naapurivaltioista joka on todellinen sotilaallinen uhka on Venäjä.

**

Venäjän asevoimat ovat historiallisesti katsoen lähes ennenkuulumattomassa alennustilassa. Kylmän sodan huippuvuosina Neuvostoliiton sotilaallinen voima oli lähes käsittämätön. Rauhan aikana aseissa oli melkein viisi miljoonaa miestä, ja reservin koko lähestyi kymmentä miljoonaa. Sodan aikana Neuvostoliitton maavoimat olisivat koostuneet yli 160 divisioonasta; niiden kalustoon kuului noin 40 000 panssarivaunua, ja niitä tuki parhaimmillaan maavoimien esikunnan alaisuudessa olevat 6 000 taistelulentokonetta. Näiden lisäksi olivat muut ilmavoimien osat, strategiset ydinaseet sekä laivasto, ja Varsovan liiton varsinaisilla jäsenmailla oli rauhan aikana aseissa lähes miljoonan miehen maavoimat.

Neuvostoliiton asevoimat olivat niin valtavat, että niitä ei olisi yksinkertaisesti ollut mahdollista keskittää kokonaan Eurooppaa vastaan. Käytettävissä olevan tieverkoston rajoitteet tulivat vastaan ennen kuin joukot loppuivat.

Tästä on tultu nykypäivään, jolloin Venäjä on luopumassa miesten asevelvollisuudesta koska sitä ei ole mahdollista ylläpitää. Toisaalta palveluksen välttely on arkipäivää, mutta ennen kaikkea rahat eivät yksinkertaisesti riitä massa-armeijan ylläpitämiseen. Muutkin puolustushaarat konttaavat. Laivaston alukset ruostuvat laitureissa, ja ilmavoimien taistelukyky on täysin olematon koska lentäjien lentotunnit ovat olleet jo vuosikymmenen ajan minimissään.

Uutisia ahkerasti seuraavat ehkä muistavat, että vuosi tai pari sitten Venäjä aloitti uudelleen strategisten pommikoneiden lennot Atlantilla. Operaatio oli uutisarvoinen, ja Britannian Kuninkaalliset ilmavoimat ottivat kylmän sodan rutiinit uudelleen käyttöön ja lähettivät hävittäjiä valvomaan venäläisten pommikoneiden lentoa. Jännityksen kiristyessä Latinalaisessa Amerikassa venäläiset pommikoneet tekivät aitoon kylmän sodan tyyliin vierailun toveri Chavezinkin luo.

En tiedä mitä tuntemuksia brittiläisillä lentäjillä oli kun he kohtasivat venäläisiä pommikoneita Pohjanmeren hyisien vesien yllä. Briteillä oli allaan valtavan, toivottomaksi ikuisuusprojektiksi tuomitun monikansallisen Eurofighter-hankkeen tulos, huippumoderni torjuntahävittäjä joka kulkee RAF:n palveluksessa nimellä Typhoon. Venäläiset pommikoneet kulkivat NATO-koodinimellä Bear. Kyseessä on vanhemmanpuoleinen karhu, nimittäin nelimoottorinen potkurikone jonka ensimmäinen prototyyppi lensi vuonna 1954.

Vaikka "karhulla" on vielä oma tehtävänsä muun muassa merivalvontakoneella, se on strateginen pommikone vähän samalla tavalla kuin Lada on urheiluauto. Toki Venäjällä on paljon vähemmän antiikkista kalustoa, mutta senkin lentokelpoisuus on kyseenalaista. Myös lentäjien taidot ovat pahasti rapistuneet laskeneiden lentotuntien myötä.

Käytännön tasolla Venäjän asevoimien tila on näkynyt niissä suurissa vaikeuksissa joita Tshetshenian sodissa on ollut, eikä hyökkäys Georgiaankaan sujunut ongelmitta. Venäjän asevoimien nimellinen vahvuus on nykyään noin miljoona sotilasta, ja reservissä on kaksi miljoonaa.

Kaikki tämä on johtanut siihen, että suomalaisetkin asiantuntijat ovat arvioineet, että Venäjä ei tällä hetkellä muodosta Suomelle sotilaallista uhkaa. Tämä pitää epäilemättä paikkansa. Olennaista onkin aikajänne: tällä hetkellä.

**

Puolustuspolitiikka on pakostakin luonteeltaan pitkäjänteistä. Nyt tehtävät päätökset asevoimien koosta, koulutuksesta ja varustuksesta määrittävät niiden luonnetta jopa vuosikymmeniksi. Siksi puolustuspolitikka ei voi lähteä vain siitä, mikä tilanne on juuri nyt, ja tehdä päätöksiä sen perusteella. Alkeellisinkin päätös vaatii projektiota muutaman kymmenen vuoden päähän.

Jos Suomeen ei tällä hetkellä kohdistu minkäänlaista vakavaa sotilaallista uhkaa, niin entä viiden vuoden kuluttua? Kymmenen? Miten on asianlaita vuonna 2030?

Jos lähdetään siitä, että Suomen ulkopoliittinen asema pysyy suurin piirtein samana, niin voimme ajatella että vielä parinkymmenenkin vuoden päästä Suomi kuuluu Euroopan unioniin tai johonkin vastaavaan eurooppalaiseen liittoumaan. Tämä tekee kohtuullisen epätodennäköiseksi, jos ei mahdottomaksi, Ruotsin tai Norjan taholta Suomeen kohdistuvan uhan. Toisaalta tänä aikana on syytä olettaa että Venäjän asevoimat nousevat nykyisestä kurjuudestaan. Neuvostoliiton megalomaanisen massa-armeijan tasoa ne eivät enää koskaan saavuta, mutta puolustuspolitiikan tulee perustua siihen oletukseen, että Venäjän asevoimat tulevat vahvistumaan olennaisesti.

Venäjä tavoittelee suurvalta-asemansa palauttamista, ehkä jopa supervalta-asemaa Yhdysvaltojen rinnalla, ja tämä näkyy nyt jo panostuksena asevoimiin. Atlantilla lentävät potkurikoneet voivat vaikuttaa huvittavilta, mutta kyse on symbolisesta eleestä: Venäjän sotilaallinen läsnäolo ulottuu valtamerille asti. Nykyisessäkin alennustilassaan Venäjällä on miljoonan miehen asevoimat. Jos se tulevaisuudessa muuttuu yli miljoonan ammattiarmeijaksi, niin sekin on valtava sotilaallinen voimatekijä.

On tietenkin syytä toivoa että seuraavat vuosikymmenet sujuvat rauhallisesti. Mielestäni sellainen toive on hyvinkin perusteltu, mutta puolustuspolitiikka on aina pahan päivän varalle suunnittelua. Suomen kannalta pahin vaihtoehto on se, että Venäjä nousee jälleen sotilaalliseksi suurvallaksi ja sillä on aggressiivisia pyrkimyksiä myös Suomen suuntaan. Monet muistavat varmaan kuinka 90-luvulla eräätkin venäläiset poliitikot kaavailivat tsaarinaikaisten rajojen palauttamista.

Tämä ei tarkoita sitä, että Suomen pitäisi joka hetkellä ylläpitää valtavaa massa-armeijaa, joka valmistautuu torjumaan Vanäjän täysmittaisen maahantunkeutumisen. Se tarkoittaa kuitenkin, että Suomen on ylläpidettävä jonkinlaista maanpuolustusta, jonka kapasiteettia voidaan laajentaa jos uhkakuvat muuttuvat vakavammaksi.

Sellaista kapasiteettia ei voi polkaista tyhjästä. Asevoimien rakentaminen vaatii vuosikymmenien työn. Ei riitä että hankitaan asianmukainen kalusto ja käsketään asevelvollisia käyttämään sitä; hyvin toimivat asevoimat vaativat taakseen vuosien, ellei vuosikymmenien, kokemuksen ja organisaatioiden jatkuvuuden. Aseita ja taisteluoppeja on tutkittava, testattava käytännössä ja kehitettävä; tätä työtä rauhan ajan puolustusvoimat tekevät, ja sen täytyy jatkua niin kauan kun Suomi ylipäänsä tarvitsee minkäänlaista aseellista puolustuskykyä. Vaikka uskoisikin, että Suomeen ei juuri tällä hetkellä kohdistu mitään sotilaallista uhkaa, niin on silti välttämätöntä ylläpitää aseellista puolustuskykyä tulevaisuuden varalta.

**

Jos turvallisuuspoliittinen analyysimme päätyy siihen johtopäätökseen, että ainoa Suomeen kohdistuva potentiaalinen sotilaallinen uhka on Venäjä, niin ulko- ja puolustuspolitiikan on perustuttuva tähän oletukseen.

Suomi kokeili karkeasti ottaen kahta erilaista poliittista linjaa Neuvostoliittoon. Maailmansotien välisenä aikana Suomi harjoitti aktiivisesti vihamielistä politiikkaa Neuvostoliittoa kohtaan. Virallinen Suomi kyllä vakuutteli puolueettomuuttaan, mutta Venäjän sisällissodan aikana brittiläisiä joukkoja toimi Suomesta käsin. Sen jälkeen Suomen hallitus ja puolustusvoimat vähintään sallivat, mutta paikoin suoraan tukivat, erilaisia suomalaisten vapaaehtoisten "retkikuntia" Neuvosto-Karjalaan ns. heimosodissa. Samanaikaisesti Suomi antoi asevoimiensa taistelukyvyn rapautua jatkuvasti ja ylläpiti vahvoja siteitä Saksaan. Suomi toki väitti olevansa puolueeton, mutta kun tilanne Euroopassa alkoi 30-luvun lopulla kiristyä, Neuvostoliitto ei uskonut toisaalta Suomen kykyyn puolustaa omaa aluettaan Saksan kauttakulkuhyökkäystä vastaan, tai toisaalta edes Suomen haluun niin tehdä. Tämä uhka-arvio sai Stalinin avaamaan neuvottelut turvallisuustakuista ja rajan siirtämisestä Kannaksella, joiden lopputuloksena oli talvisota.

Toisen maailmansodan päätyttyä Suomen tappioon jouduttiin pakon edessä kokeilemaan päinvastaista lähestymistä. YYA-sopimus sitoi Suomen Neuvostoliiton etupiiriin, ja Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka, ja osin sisäpolitiikkakin, joutui kokonaan Neuvostoliitolle alisteiseksi. Suomi säilyi itsenäisenä, mutta vain hädin tuskin.

Kumpikaan poliittinen linja ei ollut menestys. Ensimmäinen huipentui katastrofaalisiin sotiin Neuvostoliittoa vastaan, ja jälkimmäisessä vältyttiin sodalta uhraamalla suurin osa Suomen poliittisesta itsemääräämisoikeudesta.

Neuvostoliiton romahduksen jälkeen Suomen ulkopolitiikka on ollut enemmän tai vähemmän skitsofreenista. Toisaalta Suomi on liittynyt hyvin tiiviisti Euroopan unioniin ja osallistuu NATO:n operaatioihin maailmalla; toisaalta Suomi on kuitenkin jättäytynyt kaikkien sotilaallisten liittoutumien ulkopuolelle. Suomi yrittää ikään kuin samanaikaisesti sekä olla puolueeton että olla olematta puolueeton.

Tämä on johtamassa siihen, että Suomi ajautuu välinputoajan asemaan lännen ja Venäjän välissä. Toisaalta Suomi on sitoutunut EU:n yhteiseen ulkopolitiikkaan, mutta sen ulkopolitiikan tueksi Suomi ei ole saanut minkäänlaisia muodollisia turvallisuustakuita muilta EU:n mailta. Pahimmassa tapauksessa Suomi joutuu poliittisessa konfliktissa olemaan EU:n puolella ja Venäjää vastaan, mutta jos konflikti muuttuu sotilaalliseksi, Suomi jää yksin.

NATO-jäsenyyden tai muun liittoutumisen vastustajat vetoavat usein nimenomaan siihen, että Suomi voisi sotilasliittojen ulkopuolella jättäytyä konfliktien ulkopuolelle. Tämä on maantieteellisistä syistä lähes mahdotonta. Jos Euroopan unionin tai NATOn ja Venäjän välille kehittyy kriisi, niin Suomen ilmatila tulee olemaan strategisesti äärimmäisen tärkeässä asemassa. Sotaa käytäisiin vähintään Suomen yläpuolella. Toisaalta jos Venäjällä on aggressiivisia aikeita Skandinavian suuntaan, niin silloin maahyökkäyksen reittikin kulkisi Suomen läpi.

Niin kauan kun Venäjä on ainoa Suomen näköpiirissä oleva sotilaallinen uhka, niin on tehtävä joko ulko- tai puolustuspoliittinen ratkaisu. Ulkopoliittinen ratkaisu tarkoittaa turvallisuustakuiden etsimistä Venäjän uhkaa vastaan. Konkreettisin näistä on NATO-jäsenyys, joka tarjoaisi vahvan takuun siitä, että Suomi ei kriisin tullen jäisi yksin. Suomen nykyinen turvallisuuspolitiikka ei tältä osin ole turvallisuuspolitiikkaa lainkaan, vaan pelkkää tyhjänpuhumista; niin sanottu "NATO-optio" ei tarkoita käytännössä mitään. Georgiallakin oli "NATO-optio". Tosiasiassa Suomen optio tarkoittaa vain sitä, että Suomi voi rauhan aikana jättää NATO:n jäsenhakemuksen. Jos kriisi lähestyy, voi olla liian myöhäistä mennä kolkuttamaan oville.

Toinen ratkaisu on tehdä Suomen puolustusvoimista niin vahvat, että Suomi kykenee puolustamaan yksin omaa aluettaan. Silloin Suomi voisi jopa yrittää noudattaa jonkinlaista puolueettomuuspolitiikkaa, vaikka maantieteellinen asema tekeekin tästä todennäköisesti lähes mahdotonta. Mutta se ainakin on selvää, että ellei Suomi aio liittyä mihinkään sotilasliittoon, sen on järjestettävä maanpuolustuksensa kokonaan itse.

Sivumennen sanoen, Suomessa väitetään usein että myös NATO-maiden on vastattava omasta puolustuksestaan, eli siinä mielessä NATO-jäsenyys ei muuttaisi Suomen puolustuspolitiikkaa. Tämä on pelkkää saivartelua. Toki Suomen olisi NATOn jäsenmaana vastattava omasta maanpuolustuksestaan, mutta se ei tarkoittaisi sitä että Suomi joutuisi varautumaan taistelemaan yksin Venäjää vastaan. Maavoimat jäisivät todennäköisesti enimmäkseen Suomen harteille, mutta etenkin ilmapuolustuksen saralla Suomi saisi NATO-jäsenenä korvaamatonta tukea ainakin Yhdysvaltojen ilmavoimilta. Nykyisessä tilanteessa Suomen on järjestettävä myös ilmapuolustuksensa kokonaan yksin.

Liittoutuminen ei myöskään välttämättä tarkoita NATOa. Voisihan Suomi liitoutua myös Venäjän kanssa. Itse suhtaudun tähän skeptisesti, ehkä lähinnä siksi että en tiedä kaipaako Venäjä lähialueillaan niinkään liittolaisia kuin vasallivaltioita. Vanha kansainvälisen politiikan viisaushan on se, että itseä suuremmat liittolaiset on hankittava sellaisen matkan päästä, etteivät ne uhkaa suoraan omaa maata. Muuten voi osoittautua, että liittolaissuhde ottaakin edellä mainitun kirkkoherran kaavailujen mukaisen suunnan.

**

Suomen tämän hetken turvallisuuspolitiikka on suppeassa mielessä pelkkää hyvän sään turvallisuuspolitiikkaa. Olisi tehtävä ratkaisu. Suomen ainoa potentiaalinen sotilaallinen uhka on Venäjä. Vastataanko tähän uhkaan liittoutumalla tai hakemalla muita turvatakuita, vai ylläpitämällä tarpeeksi suurta itsenäistä puolustuskykyä? Nykyään Suomi ei tee kumpaakaan; emme ole liittoutuneet kenenkään kanssa, ja olemme ajamassa alas puolustusvoimiamme. Meillä ei ole turvatakuita, ja itsenäinen puolustuskykymmekin on kyseenalainen.

On mahdotonta olla tekemättä rinnastusta maailmansotien väliseen aikaan. Suomi on nytkin tilanteessa, jossa potentiaalinen tulevaisuuden uhka on itäinen naapurimme. Silloin Suomi valitsi tietoisesti vastakkainasettelun politiikan, joka johti sotaan Venäjää vastaan ilman liittolaisia. Nyt Suomi tuntuu tekevän turvallisuuspolitiikkaa, joka nimenomaan tähtää siihen, että jos sota joskus tulevaisuudessa syttyy, Suomi joutuu siihen yksin.

Tällainen hyvän sään turvallisuuspolitiikka toimii aivan hyvin, ainakin jos minkäänlaista kriisiä ei puhkea. Ainakin tämän kirjoittaja toivoo, että näin käy ja Suomi säästyy kokonaan sodilta tai muilta kriiseiltä tulevaisuudessa. Puolustuspolitiikassa on kuitenkin kyse pahimpaan varautumisesta, ja tässä tapauksessa pahin mahdollisuus on sota Venäjän kanssa.

Karkeasti ottaen siis Suomen on tehtävä selkeä turvallisuuspoliittinen valinta. Liittoudummeko vai järjestämmekö maanpuolustuksemme pelkästään omin voimin? Suomen puolustuspolitiikan on perustuttava tähän turvallisuuspoliittiseen valintaan; se määrittää minkälaiset puolustusvoimat Suomi tarvitsee. Siihen palaan seuraavassa tekstissäni tästä aiheesta.

Kukkahattutädin sukupuoli

Kommentoin blogin otsikkoon sopivasti jälkijättöisesti sekä omaa sarjakuvaani että yleensä koko tapaus Rastimoa. Jenny Kangasvuo kirjoitti blogissaan seuraavaa:

Ärtymykselläni on myös toinen kohta, joka ei sinänsä liity Kaisa Rastimoon vaan häntä käsitteleviin nettikirjoituksiin. Kaisa Rastimoa on nimitetty esimerkiksi feminatsiksi, kukkahattutädiksi ja femueukoksi. Tietääkseni Kaisa Rastimo ei kuulu Suomen eturivin feministeihin, eikä ole kait julkisuudessa puhunut juurikaan feminismistä tai sukupuolten tasa-arvosta. Ärsyttävää on kuitenkin se, että nähtävästi kuka tahansa jotenkin meritoitunut nainen, joka älähtää jostakin aiheesta on mahdollista mitätöidä nimittämällä häntä feministiksi, oli aihe sitten tolkku tai ei. Feministiä ei tarvitse kuunnella, sillä feministin mielipiteet tiedetään jo ennalta. Hänellä ei myöskään oleteta olevan minkäänlaista asiantuntijuutta tai tietoa sukupuolesta tai edes naiseudesta.

Olen tavattoman tuohtunut siitä, että Kaisa Rastimoa käsittelevissä (tai siis dissaavissa) nettikirjoitteluissa on keskitytty lähinnä Kaisa Rastimon ikään ja sukupuoleen, joiden kautta hänet on leimattu olemuksellisesti tyhmäksi ja tietämättömäksi. Tapaus Rastimon käsittely on jäänyt puolitiehen. On todettu Rastimon teksteissä esiintyvät hölmöydet ja sitten selitetty ne sillä, että Rastimo on noin viisikymppinen nainen. Kukkahattutäti, joka ei mistään mitään ymmärrä, ja joka ratsastaa lasten oikeuksilla kuin keppihevosella.

Otsikoin tekstini Rastimosta "Kukkahattutädin kunnia" ja puhuin sarjiksessakin kukkahattutädeistä; olen nimittäin todellakin sitä mieltä, että Rastimo on kukkahattutäti, joka ei ymmärrä mistään mitään ja ratsastaa lapsen oikeuksilla. Olen kuitenkin myös feministi, ja minuakin todella hatuttaa se, että Rastimon tai kenen tahansa muun puheet tyrmätään sukupuoleen vedoten. On siis varmaan syytä avata kukkahattutädin käsitettä.

On sanomattakin selvää että kukkahattutäti on sukupuolettunut ilmaisu, ja olen samaa mieltä siitä että keskustelu esimerkiksi Rastimosta, ja vielä enemmän Suvi Lindénistä, on saanut välillä todella ikäviä piirteitä. Muistetaan vielä Astrid Thorsiin kohdistunut häiriintynyt uhkailu (esim.) maahanmuuttoasioissa. Tällä osastollahan "maahanmuuttokriitikkojen" mestari on kehittänyt kokonaisen häiriintyneen misogynistisen salaliittoteorian, jonka mukaan hänen kokemansa nuiva kohtelu mediassa on kokonaan punavihreiden naisten salaliiton masinoimaa.

Eli en ole lainkaan eri mieltä siitä, etteikö Suomen politiikassa esiintyisi ikäviä määriä suoranaista naisvihaa. Sitä en myös hetkeäkään puolusta, että Rastimon oletetaan olevan feministi koska hän on nainen, puhumattakaan siitä käsittämättömästä idiotismista joka johtaa sanan "feminatsi" käyttöön. Minä en ole ainakaan löytänyt Rastimon teksteistä sanaakaan mistään feminismiin liittyvästä, ja feminismin demonisoinnista avaudun tässä blogissa myöhemmin.

Haluan kuitenkin perustella miksi nimitän Rastimoa kukkahattutädiksi. Kaisa Rastimo nimittäin tuli julkisuuteen, ainakin tästä aiheesta, nimenomaan tekstillä jonka hän oli kirjoittanut hyvin eksplisiittisesti äitinä. Blogin sivupalkissa hänen esittelynsä alkaa: "Olen 47-vuotias koululaisen äiti ja elokuvaohjaaja."

Kohun noustua Rastimo puolustautui taas vanhemmuudella:

Provosoiva blogini herätti kiihkeän keskustelun. Tavalliset isät ja äidit kiittelivät sitä, mutta tietotekniikan ammattilaiset ja harrastajat kansankielellä sanottuna nörtit teilasivat sen.

Korostus tämän kirjoittajan, samoin seuraavassa. Tekstin lopussa hän nimittäin tekee äiti versus nörtti -asetelman vielä selvemmäksi:

Äitinä olen myös huolestunut siitä, etteivät lasten oikeudet toteudu verkossa. Vaikka nörtit vastustaisivat, niin minä äitinä vaadin, että Pelastakaa lapset ry:n nettiturvallisuustyöohjelman artiklat pitää ottaa myös vihreiden tietoyhteiskuntaohjelman periaatteiksi: Lapsilla pitää olla verkossa oikeus elämään ja kehittymiseen, oikeus suojeluun vahingolliselta aineistolta, väkivallalta ja seksuaaliselta hyväksikäytöltä.

Toisessa kirjoituksessaan hän ryhtyy jo äidillisesti holhoamaan poloisia piraatteja:

Yllätyksekseni piraatit olivatkin hyvin hentoja, honteloita, kaksikymppisiä poikasia, joista selvästi näki päältä, että tietokone on heille se tärkein asia elämässä. Järkytyksekseni huomasin, että tunsin äidillisiä tunteita piraatteja kohtaan, ja kärkevät kommenttini piratismista pehmenivät äidilliseksi valistukseksi piratismin vaaroista.

Ja näin kun aina ympäri mennään ja yhteen tullaan, niin otin lähes hellyydellä vastaan Wee Gee -talolle ilmestyneet piraattipoikaset.

**

Rastimon ensimmäinen puheenvuoro netin vapaudesta on kirjoitettu selkeästi äidin näkökulmasta, ja seuraavissa teksteissään hän ryhtyy ihan itse täteilemään "piraateille", koska nämä ovat vain "poikasia", joita pitää "valistaa".

Rastimo on selkeästi aktiivinen osapuoli tämän keskustelun sukupuolettumisessa. Koska Rastimo on niin vahvasti esittänyt itsensä vanhempana naisena, joka ikänsä ja sukupuolensa vuoksi tietää enemmän kuin "piraattipoikaset", niin minusta on täysin oikeutettua kutsua häntä kukkahattutädiksi. Rastimo käy itse keskustelua, jossa auktoriteetti ja tieto kumpuavat iästä ja sukupuolesta. Minusta se on vastenmielinen kanta, esitti sen kuka tahansa.

Feministinä uskaltaisin jopa sanoa, että hänen vetoamisensa äidin auktoriteettiin nimenomaan pönkittää heteronormatiivista sukupuolijärjestelmää jossa äitien luonnollinen tehtävä on valvoa ja holhota lapsia ja nuoria, ja he ovat siinä päteviä nimenomaan siksi että he ovat äitejä. Se tekee hänen sanomisistaan vielä typerämpiä.

**

Tämä ei mitenkään oikeuta sitä häiriintynyttä naisvihaa, jota netti tuntuu nykyään olevan täynnä. Minuakin ällöttää se, että kuka tahansa nainen, joka esittää julkisuudessa "vääriä" poliittisia mielipiteitä on automaattisesti hirviömäinen miehiä vihaava feministi. On sairasta lukea kuinka turhautuneet valkoiset heteromiehet riehuvat "ämmävallasta" ja "feminatseista" ja rakentavat megalomaanisia salaliittoja joissa "punavihreät naiset" hallitsevat maailmaa.

Odotan että ensi vaaleissa tämä sovinismi politisoituu vielä vahvemmin, kun Perussuomalaiset yrittävät profiloitua "äijien puolueena" ja saada nämä feminismivihaäänet puolelleen.

Laajemmin tässä on minusta kysymys backlash-ilmiöstä, josta kirjoittelin aiemminkin. Vihaiset sovinistimiehet ovat yhtäkkiä tajunneet, että he ovat muuttuneet yhteiskunnassa vähemmistöksi, jolloin he ryhtyvät taistelemaan aatteensa puolesta. Valitettavasti he ovat liian myöhässä, koska ovat jo muuttuneet vähemmistöksi. Tämä suunnaton katkeruus purkautuu nimenomaan nettiin lähes psykoottisena naisvihana, jossa kaikki naispoliitikot ovat "femakkoja", oli heillä sitten mitään tekemistä feminismin kanssa tai ei.

Vaikka nämä katkerat sovinistit kuvittelevat edustavansa "kansaa", niin heidän todellinen kannatuksensa mitataan eduskuntavaaleissa. Saas nähdä saavatko Perussuomalaiset vieläkään veretseisauttavaa vaalivoittoaan. Voi nimittäin olla että näiden naisvihaajien netissä pitämä meteli on monta kertaluokkaa suurempi kuin heidän todellinen poliittinen painoarvonsa.