Monday, December 27, 2010

Tulevaisuuden panssarilaiva


F-35 Lightning II on Lockheed-yhtymän viidennen sukupolven hävittäjäpommittaja, joka on todellinen ihmekone. Valmistajan mukaan se on nopeampi kuin edeltäjänsä, kantaa suuremman aselastin, toimittaa sen perille tehokkaammin, nousee ja laskeutuu merijalkaväen käytössä pystysuoraan ja tekee tämän vielä kaiken lisäksi tutkalta piilossa häiveominaisuuksiensa ansiosta. Kun myyntipuhe on näin kova, ei ole ihme että Suomenkin ilmavoimat kaipaavat Hornetin korvaajaksi nimenomaan Lightningin.

Tarina alkaa vuonna 1996, jolloin USA:n ilmavoimat, merivoimat ja laivasto aloittivat Joint Strike Fighter -ohjelman, lyhenteenä JSF. Lockheed Martin ja Boeing valmistivat koekoneen kilpailemaan sopimuksesta, ja Lockheedin F-35 -proto voitti. Sen on määrä korvata USA:n palveluksessa F-16 Falcon, AV-8B Harrier, A-10 Warthog sekä F/A-18 Hornet. Ensimmäisten kappaleiden on määrä tulla merijalkaväen käyttöön 2012, ja muille puolustushaaroille myöhemmin.

Yhdysvalloissa on tehty megaprojekteja kaikkien lentävien puolustushaarojen yhteisen konetyypin rakentamiseksi aiemminkin. JSF-projekti on suoraa sukua puolustusministeri Robert McNamaran aikana toteutetulle Advanced Tactical Fighter -projektille (ATF). Ilmavoimat tarvitsivat 1960-luvulla korvaajan F-105 Thunderchief -hävittäjäpommittajalle, ja laivasto kaipasi uutta torjuntahävittäjää F-4 Phantomin tilalle. Puolustusministeri päätti, että molemmat tehtävät hoidetaan samalla koneella, josta tulisi sekä ilmavoimien että laivaston pääasiallinen monitoimihävittäjä. Projektin tulos oli F-111, viralliselta nimeltään Aardvark, joka kantoi koko loppuikänsä pilkkanimeä ”McNamara's folly”, suomeksi vaikkapa McNamaran tölväys.



F-111 oli itseasiassa erittäin tehokas pommikoneena, ja esiintyi edukseen Persianlahden sodassa. Laivasto taas luopui projektista kymmenen vuoden haaskatun työn jälkeen, ja osa suunnitellun F-111B:n järjestelmistä löysi uuden kodin F-14 Tomcatista. ATF-ohjelma on kuitenkin monelle ilmailuteollisuutta seuranneelle synkkä esimerkki siitä, minkälaiset määrät rahaa voidaan haaskata liian kunnianhimoiseen projektiin.

McNamaran tölväys tulee väkisinkin mieleen F-35:n hulppeita myyntipuheita kuunnellessa. Virallisten vaatimusten mukaan JSF:n on oltava neljä kertaa olemassaolevia hävittäjiä tehokkaampi ilmataistelussa, kahdeksan kertaa tehokkaampi rynnäkkökoneena ja kolme kertaa tehokkaampi tiedustelussa ja ilmatorjunnan vastatoimintakoneena.

Insinöörien taidonnäytteenä F-35 on kieltämättä vakuuttava. Se on hieman yllättäen yksimoottorinen kone, jonka maksiminopeus on Mach 1.67. Koneen tutka ja avioniikka ovat tietenkin uusinta mallia, ja tutkan lisäksi siinä on integroidut infrapunasensorit, joilla voidaan luoda 360 asteen kuva koneen ympäriltä, avuksi sekä laskeutumisessa että asejärjestelmien tähtäämiseksi. Kyseessä on valtava edistys lentäjän tilannetietoisuudessa. Kone itse taas on varustettu erittäin kehittyneillä häiveominaisuuksilla, jotka tekevät sen havaitsemisen vihollisen toimesta hyvin vaikeaksi.

Projektiin osallistuneen Northrop Grumman -yhtiön edustaja onkin todennut, että koska sensorien havaintokyky on näin hyvä, ja asejärjestelmiä voidaan käyttää melkein kaikkiin suuntiin kääntämättä konetta, F-35:n tapauksessa manööverikyky on tarpeeton. Maneuverability is irrelevant!

**

Se, miten tällaisia kahdeksankertaisia teholukuja lasketaan, onkin sitten aivan toinen asia. Jos katsotaan hyvin yksinkertaisesti sitä, kuinka paljon aseita yhteen hävittäjään saa kiinni, niin havaitaan että F-35 kantaa saman ilmasta maahan -aselastin kuin F-16 ja hieman suuremman kuin F/A-18. Vertailu perustuu julkisiin tietoihin.

F-35:
yhteensä 8,165 kg, 10 ripustinta

6 siipiripustinta: 2 ilmataisteluohjusta (AIM-9), 4 pommia tai ohjusta, ruumassa 2 x AIM-120 AMRAAM ja 2 x 2 000 paunan pommia tai ilmasta maahan -ohjusta

Esimerkkilasti rynnäkkötehtävään: 6 x 2 000 paunan laserohjattua pommia (LGB) tai 6 x AGM-65 Maverick, 2 x AIM-120 AMRAAM, 2 x AIM-9 Sidewinder -ilmataisteluohjuksia.


F-16 Falcon:
yhteensä 7,700 kg, 11 ripustinta
2 siivenkärki- (AIM-9), 6 siipi- ja 3 runkoripustinta. Esimerkkilasti: 6 x LGB, 2 x AIM-9


F/A-18C Hornet:
yhteensä 6,215 kg, 9 ripustinta
2 siivenkärki, 4 siipi, 3 runko. Esimerkkilasti: 4 x LGB, 2 x AIM-9



A-10 "Warthog”:

yhteensä 7,260 kg, 11 ripustinta
8 siipi- ja 3 runkoripustinta. Esimerkkilasti: 8 x AGM-65, 2 x AIM-9



Karkean vertailun perusteella näyttää siltä, että F-35 kuljettaa rynnäkkötehtävässä suuremman aselastin kuin Hornet, mutta saman määrän ilmasta-maahan -aseistusta kuin F-16 Falcon ja vähemmän kuin A-10. Lisäksi on erittäin tärkeätä muistaa, että yllä kuvattu kuuden pommin ja neljän ohjuksen lasti vaatii F-35:n siipiripustimien käyttöä, jolloin sen erittäin kalliit häiveominaisuudet ovat lähes hyödyttömiä. Jos F-35 toimii vain ruumaan sijoitetuilla aseilla, säilyttäen häiveominaisuutensa, sen iskukyky maakohteisiin laskee samalle tasolle kuin F-117A Nighthawk -häivekoneen: kaksi laserohjattua pommia per kone. Maksimikuormalla tai häiveominaisuuksia hyödynnettäessä F-35 ei myöskään voi käyttää lisäpolttoainetankkeja.

Merijalkaväen käyttöön tulevassa F-35B -mallissa on muita pienempi aselasti VTO-ominaisuuksien vuoksi, ja sekä B- että C-mallissa ei ole sisäänrakennettua konetykkiä.

Lieneekö kuusi pommia (F-35) kahdeksan kertaa enemmän kuin kuusi pommia (F-16)? Etenkään kuin tämän lastin kuljettamiseksi on luovuttava häiveominaisuuksista? Samaan asekuormaan F-16 Falconin kanssa pääsemiseksi on suurin osa aselastista kuljetettava ulkoisissa ripustimissa, jotka saavat koneen näkymään tutkassa paljon paremmin. Mikäli F-35 lentää häiveominaisuuksiaan hyödyntäen, se ei voi käyttää ulkoisia polttoainetankkeja, ja sen ilmasta maahan -aseistus on vain kolmasosa Falconin vastaavasta. Aseiden toimittamisesta maakohteisiin taas vastaa elektro-optinen tähtäysjärjestelmä, joka on käytännössä täsmälleen sama kuin F-16:n vastaava. Kahdeksankertainen suoritus vaikuttaa kummalliselta väitteeltä.

**

F-35 on myös pökerryttävän kallis. Kappalehinnaksi arvioidaan tällä hetkellä n. 100 miljoonaa dollaria; Israelilta laskutettiin tiettävästi vähän vajaa sata miljoonaa per kone. F-22 Raptor ja F-35 Lightning II ovat niin kalleita koneita, että jopa Yhdysvalloilla uhkaavat rahat loppua. Kun vanhaa kunnon F-16 Falconia on aktiivipalveluksessa noin 700 kappaletta, jää nähtäväksi kuinka monta F-35:ta ilmavoimat lopulta saa käyttöönsä. Jos molemmilla koneilla on teoriassa samankokoinen aselasti, mutta uudempi on selkeästi kalliimpi, on enemmän kuin mahdollista että F-35:den saapuessa palvelukseen Yhdysvaltojen ilmavoimien iskukyky tosiasiassa laskee.

Tämän tekstin ensimmäisessä kappaleessa mainittiin eräs yksityiskohta, joka on tarkemmin ajateltuna täysin käsittämätön. Virallisen tiedon mukaan F-35 tulee korvaamaan myös A-10 -rynnäkkökoneen. A-10 on raskaasti panssaroitu ja aseistettu, manööverikyvyltään erinomainen rynnäkkökone joka on räätälöity lähi-ilmatukeen taistelukentällä. F-35 taas on erilainen kone. Tässä yhteydessä voitaneen mainita, että vuonna 2004 F-35 -proto oli liian raskas vaatimuksiin nähden, joten painoa säästettiin muun muassa tekemällä koneen rungosta ohuempi. A-10 on panssaroitu kestämään jopa 23-millinen kranaatti; mikä lienee F-35:en kestokyky?

Lähi-ilmatuki on ilmatoiminnan ala, jonka suurvaltojen ilmavoimat aina unohtavat sotien välillä. Länsiliittoutuneet lähtivät toiseen maailmansotaan uskoen sokeasti strategisten pommikoneiden ylivaltaan, ja ilmatuki oli opeteltava alusta uudelleen sodan aikana. Vietnamin sodassa yritettiin käyttää F-105 ja F-4 -suihkuhävittäjiä ilmatuen antamiseen joukoille, kunnes ne todettiin liian korkean nopeutensa ja haavoittuvaisuutensa takia sopimattomaksi tehtävään. Ne korvattiin Vietnamissa 40-luvun peruja olevalla A-1 ”Spad” -potkurikoneella! Rynnäkkökoneella on oltava lähi-ilmatuen antamiseen erittäin hyvä manööverikyky hitailla nopeuksilla ja matalalla korkeudella.


Vietnamin kokemusten perusteella suunniteltiin A-10 -rynnäkkökone, ja se on maailman paras lajissaan. Sen korvaaminen panssaroimattomalla, pienemmän asekuorman hävittäjällä, jonka suunnittelijoiden mukaan ”manööverikyky on tarpeetonta”, vaikuttaa pähkähullulta. Ainakin tämä kirjoittaja uskoo että tämä osa hanketta on puhdas hämäys, jonka tarkoituksena on vain saada kongressilta lisärahoitusta F-35 -hankintaan. A-10 pysyy jokatapauksessa palveluksessa 2020-luvulle, ja se korvattaneen jollakin toisella rynnäkökoneella, ei F-35:lla.

**

Pystysuoraan nouseva ja laskeutuva F-35B on tulossa merijalkaväen palvelukseen käytettäväksi helikopteritukialuksilta Harrierin korvaajana. VTO-koneita voi tehdä karkeasti ottaen kahdella eri tavalla: joko ohjaamalla päämoottorin työntövoiman alaspäin, kuten Harrierissa, tai rakentamalla lentokoneeseen kaksi moottoria. F-35B:ssä on kaksi erillistä moottoria, joista toista käytetään vain nousuun ja laskuun, ja toista normaaliin lentoon. Tämä tarkoittaa sitä, että F-35B joutuu vaakalennossa kuljettamaan mukanaan kokonaisen moottorin verran kuollutta painoa; sen toimintasäde ja asekuorma ovat siis pienempiä kuin normaalisti lentävien A- ja C-mallien.

Kaiken kaikkiaan F-35:n todellisten kykyjen arviointi on hyvin vaikeata niin kauan kuin koko ohjelma on vielä kesken. ATF-projektin muistot eivät kuitenkaan lupaa hyvää JSF-projektille, ja jää nähtäväksi kuinka käyttökelpoinen kone F-35 lopulta on. Jos JSF kokee saman kohtalon kuin ATF, niin sen tuloksena saattaa olla erittäin hyvä keski- ja pitkän matkan hävittäjäpommittaja. Virallisten tiedotteiden suorituskykyarviot ovat kuitenkin niin hulppeita että niihin on vaikea suhtautua vakavasti. Jää nähtäväksi, tuleeko F-35 Lightning II:sta valtava harppaus ilmasodan historiassa, vai vain kallis harha-askel. Tuoreessa muistissa on nimittäin tulevaisuuden häivetaisteluhelikopteri Comanchen kohtalo.

**

Hornet-kalusto poistuu Ilmavoimien palveluksesta 2020-luvulla, ja Helsingin Sanomat uutisoi elokuussa, että ilmavoimat haluavat Hornetin korvaajasta päätettävän jo seuraavalla eduskunnan vaalikaudella. Hankintoihin oltaisiin ryhtymässä n. 2015, ja korvaajaksi on ehdotettu F-35 Lightning II:ta .

Yhdysvaltojen laivasto ja merijalkaväki ovat aikeissa korvata suurimman osan F/A-18 Horneteistaan F-35 Lightning II -hävittäjäpommittajalla. Koska Suomen ilmavoimien pääkalustona on Hornet, on jollakin tavalla luonnollista ajatella, että myös Suomen Hornetit korvattaisiin Lightningilla.

Yhden F-35:n hinta pyörii tosiaan 80 miljoonan dollarin paikkeille, ja saattaa vielä hyvinkin nousta. Projektiin sisältyy myös se vaara, että yhtäkään kappaletta ei ole vielä palveluksessa. Suomen puolustusvoimille on aiemminkin hankittu vielä protovaiheessa ollutta kalustoa, muun muassa eräitä kuljetushelikoptereita, ja halutaanko sama kokea uudelleen? On mahdotonta ennustaa kuinka kauan F-35 -projektissa tulee tosiasiassa kestämään ja minkälainen lopullinen tuote tulee olemaan.

Sinänsä ajatus F-35:n hankinnasta on kummallinen, koska Suomen ilmavoimien päätehtävä on ainakin toistaiseksi ollut Suomen ilmatilan puolustaminen. F-35 taas on hävittäjäpommittaja, jolla on myös ilmataistelukyky. Eikö Suomen tarpeisiin olisi järkevämpää hankkia nimenomaan torjuntahävittäjiä, ei monikäyttökoneita? Rynnäkkötehtäviä on perin vaikea lentää jos vastustajalla on ilmaherruus. On syytä kysyä riittävätkö Suomen resurssit sekä torjuntatehtäviin että maataisteluun. Jos maataistelukykyä ei voida käyttää, niin siitä on turha maksaa. Kaikki saatavilla olevat torjuntahävittäjät ovat halvempia kuin F-35, joten maataistelukyvystä jouduttaisiin tosiaankin maksamaan.

F-35:n valtava hinta asettaa myös oman esteensä hankkeelle. Montako konetta olisi mahdollista hankkia? On vaikea kuvitella kuudenkymmenen koneen hankintaa. Pienenisivätkö Suomen ilmavoimat entisestään? Kuinka uskottava Suomen ilmapuolustus olisi esimerkiksi kahdellakymmenellä torjuntahävittäjällä?

Erittäin varteenotettava ehdokas seuraavaksi torjuntahävittäjäksi olisi Lightningin sisarkone, F-22 Raptor. Raptor on myös viidennen sukupolven häiveominaisuuksilla varustettu hävittäjä, mutta se on tarkoitettu nimenomaan hävittäjäkoneeksi, ja se on jokaisella ilmataistelun osa-alueella F-35:ta parempi. Kappalehintakin on alhaisempi kuin F-35:n, ja toisin kuin Lightning II, Raptor on jo oikeasti olemassa ja palveluskäytössä. Valitettavasti Yhdysvaltojen kongressi on säätänyt lain, joka kieltää Raptorin myynnin ulkomaille. Mm. Australia lobbaa lain kumoamiseksi, mutta toistaiseksi se on voimassa. Suomi lienee kuitenkin kohtuullisen matalalla F-22 -ostajaehdokkaiden listalla; Australia on USA:n pitkäaikainen liittolainen, ja moni NATO-maakin lienee kiinnostunut Raptorista.



Itärajan takana olisi tietenkin myynnissä erilaisia torjuntahävittäjäkandidaatteja, etunenässä Suhoin Su-27 eri versioineen. Tuntuu kuitenkin siltä, että Suomen puolustusvoimat ovat kehittäneet vahvan allergian itäkalustoa kohtaan, joten voi olla että Suhoi on käytännössä pois laskuista jo siksi.



Suomen ilmavoimien tarpeisiin F-35 olisi kallis ja tarpeettoman monimutkainen. Vaikka koneen ominaisuudet olisivat kuinka hyvät, voidaanko sitä hankkia tarpeeksi monta kappaletta uskottavan ilmapuolustuskyvyn takaamiseksi? Olisiko syytä investoida halvempaan hävittäjään, jota saataisiin hankittua useampia kappaleita? Ennen kuin Hornetin korvaajasta tehdään päätöksiä, olisi syytä tehdä laja kokonaisselvitys Suomen ilmapuolustuksesta ja hävittäjätorjunnan roolista siinä.

Valitettavasti Raptorin myyntikielto, puolustusvoimien itäallergia ja muiden varteenotettavien kilpailijoiden puute tekee F-35 -hankinnan suorastaan todennäköiseksi, oli se tarkoituksenmukaista tai ei. Aika näyttää tuleeko niistä Ilmavoimien panssarilaivat.

Wednesday, December 22, 2010

Talvikunnossapito

Sisäpihan ovi aukeaa!


Tavallaan. Seuraavaksi lumieste:


Että kävele.


Menosuunnasta näyttää tältä.


Vasemmalla pyöräkatos.


Tsorge jos toi on sun tsygä.


Heh heh missäs se on se ilmastonmuutos heh heh kylmää vaan on ja lunta tulee vaikka ne viherpipertäjät muuta väitti heh heh


Hyvää joulua.

Monday, December 20, 2010

Piraatit ja perustulo

Olen Piraattipuolueen jäsen, mutta pidän tällä hetkellä käytännössä täysin varmana että Piraattipuolueen vaaleista tulee farssi.

Vihreä liitto julkilausui perustulon puolesta, ja Piraattipuolue reagoi: julkilausumalla, jonka mukaan ylivoimainen enemmistö Piraattipuolueen ehdokkaista kannattaa myös perustuloa, Vihreiden mallin mukaisesti.

Tai siis kannanotossa kannatetaan "jonkinlaista perustuloa", ja Vihreiden malli on "keskustelunavaus". Ja eihän siis Piraattipuolue puolueena kannata perustuloa, kaikki sen ehdokkaat nyt vaan sattuvat kannattamaan Vihreiden perustulo-ohjelmaa. Kuulostaako saivartelulta? Kyllä minusta.

En ymmärrä Piraattipuolueen vaalistrategiaa. Onko puolueella mitään tarjottavaa, vai onko se vain Vihreät eri meemillä? Jos piraatit haluavat perustuloa, niin sehän on sinänsä ihan hyvä: nykyinen sosiaaliturvajärjestelmä on huono, sekava ja typerä. Mutta politiikan luonteeseen kylläkin kuuluisi, ainakin minun mielestäni, että puolueella olisi tarjota jokin oma ratkaisu poliittisiin ongelmiin eikä vain tällaista kelkkaan hyppäämistä. Puolueen pitäisi silloin laatia Piraattipuolueen perustulo-ohjelma, joka on puolueen oma perusteltu kannanotto perustulon puolesta, eikä tyytyä viittaamaan toisen puolueen kannanottoon. Siitä saa sen ikävän, mutta tässä tapauksessa ilmeisesti totuudenmukaisen, käsityksen että Piraattipuolue ei itse ole vaivautunut ottamaan asiasta selvää vaan kopioi kantansa toiselta puolueelta. Linkittämälläni webbisivulla on otettu Vihreiltä jopa numerot.

Nyt joku protestoi, että eihän Piraattipuolueella voi olla perustulo-ohjelmaa, kun puolue ei kannata sitä vaan ainoastaan valtaosa sen ehdokkaista. Tämä on käytännössä pelkkää saivartelua. Vai mikä käytännön ero on sen välillä, että puolue kannattaa jotakin ja sen välillä että enemmistö sen ehdokkaista kannattaa sitä? Molemmissa tapauksissa sanotaan äänestäjälle, että jos äänestät tätä puoluetta, sen mahdollisesti läpi menevät ehdokkaat ajavat tätä asiaa. Minä vilpittömästi en haluaisi olla epäkohtelias, mutta ei tämä ole mitään muuta kuin saivartelua. Kun valtaosa ehdokkaista kannattaa jotakin, niin silloin de facto puolue kannattaa sitä. Pilkunviilaaminen tässä asiassa antaa puolueesta todella huonon kuvan. Nyt äänestäjä voi siis käydä lukemassa puolueen sivuilta, että puolue ei kannata näitä ja näitä asioita, mutta sen ehdokkaat kyllä kannattavat. Voiko joku todella pitää tätä järkevänä toimintana?

**

Piraattipuolueenkin pitäisi ymmärtää, että vaalit ovat nimenomaan vastakkainasettelu. On aivan posketonta naivismia kuvitella, että jos puolue ajaa kaikkia hyviä asioita, niin sitten hyvät ihmiset äänestävät sitä. Ehdokkaan ja puolueen täytyy perustella äänestäjälle, miksi hänen pitäisi äänestää nimenomaan meitä eikä jotakin muuta puoluetta. Poliittisten kannanottojen täytyy siis nimenomaan tehdä eroa muihin. Jos perustulosta keskustellaan vaaliväittelyssä, niin miten piraattiehdokkaat aikovat ottaa kantaa? Sanoa olevansa samaa mieltä Vihreiden kanssa? On siinä mulla vaalitaistelu. Gonzo-journalismin isä Hunter S. Thompson ajoi aikoinaan päänsä kaljuksi voidakseen sanoa vastustajaansa sheriffinvaaleissa pitkätukaksi. Siinä on paljon parempi esimerkki vaalitaistelusta kuin vastustajan julkilausuman kopioiminen.

Tästä tekee erityisen raskauttavaa se, että Vihreät ja piraatit kilpailevat käytännössä samoista äänestäjistä: arvoliberaaleista nuorista kaupunkilaisista. Tällaisessa tilanteessa piraattien vaalistrategiassa täytyisi olla keskeisenä osana nimenomaan tehdä selväksi, miksi näiden äänestäjien pitäisi äänestää piraatteja eikä vihreitä. Tällaisilla julkilausumilla piraatit antavat itsestään lähinnä kuvan jonkinlaisena Vihreiden apupuolueena, joka on eri mieltä vain detaljeista. Surkeampaa vaalistrategiaa alkaa olla jo vaikea kuvitella.

**

Tällainen ehdokkaiden yhteenliittymä on teoriassa puolueen päätöksenteon kannalta ongelmallista. Puoluehan on oman päätöksentekoprosessinsa kautta, puoluekokouksessa, päättänyt että vaaleihin lähdetään tietyllä ohjelmalla. Nyt ehdokkaat kuitenkin lähtevät luomaan puolueelle ylimääräistä vaaliohjelmaa omin päin, jonka puolue myös julkaisee tiedotteena omissa nimissään. Tekisi rivijäsenenä melkein mieli protestoida. Puolueen pitäisi lähteä vaaleihin ohjelmalla, jonka luo puolue, ei vain sen ehdokkaat. Käytännössähän ehdokkaat ovat lähteneet viemään Piraattipuoluetta pois aikaisemmin sovitusta linjasta, jonka mukaan vaaleihin lähdetään vain piraattiohjelmalla. Nyt sinne ollaankin lähdössä piraattiohjelmalla ja perustulolla; Piraattipuolue on kertonut äänestäjille, että jos äänestätte Piraattipuoluetta, äänestätte piraattiohjelmaa ja perustuloa. Kuinkas tässä näin kävi? Ja mitä Piraattipuolueen de facto vaaliohjelmaan seuraavaksi päätetään lisätä? Ja kuka nämä päätökset tekee? Ei ilmeisesti ainakaan jäsenistö.

Jälleen kerran, voihan joku nyt protestoida että ei vaaliohjelmaa ole muutettu vaan osa ehdokkaista nyt vain on päättänyt keskenään antaa tällaisen julkilausuman. Se on kuitenkin osa puolueen de facto vaaliohjelmaa kun se julkistetaan tällä tavalla. Piraattipuolueella on nyt siis kaksi vaaliohjelmaa: se josta puoluekokouksessa päätettiin, ja se jonka ehdokkaat luovat keskenään. On vähintäänkin epäuskottavaa esiintyä suoraa demokratiaa kannattavana liikkeenä, jos puolue tekee omat päätöksensä pienellä porukalla ("kabineteissa"!) ja sen jälkeen julkistaa ne puolueen kantoina. Lukeeko Piraattipuolueen webbisivulla seuraavaksi, että ehdokkaat kannattavat myös tietynlaista talouspolitiikkaa ja vaikkapa asevelvollisuutta? Näin kauniisti jäsenet huomaavat kuuluvansa puolueeseen, joka kannattaakin jo ihan eri asioita kuin mistä oli puoluekokouksessa puhe.

Piraattipuolueen oli tarkoitus lähteä näihin vaaleihin pelkällä piraattiohjelmalla. Kenen mandaatilla sitä ollaan lähdetty laajentamaan?

**

Käytännössä taitaa olla niin, että mitään vaalistrategiaa ei ole. Jos jonkinlaista vaalimenestystä halutaan, niin Piraattipuolueen täytyy profiloitua nimenomaan erilaisena puolueena kuin valtapuolueet. Ei missään vaaleissa voi menestyä ottamalla strategiaksi "me ollaan niin kuin vihreät, mutta vähän erilaisia". Tämä tapaus on paraatiesimerkki siitä, kuinka Piraattipuolue ei osaa tuoda omaa poliittista panostaan esiin.

Suututin naamakirjakeskustelussa kavereita sanomalla tällaista politiikan tekemistä munattomaksi, mutta en epäröi toistaa sitä julkisesti. Ei poliittinen puolue, joka toivoo itsensä otettavan vakavasti, voi julkaista webbisivullaan kannanottoa jossa asetutaan suoraan jonkin valtapuolueen taakse. Etenkään jos se valtapuolue on puolueen todennäköisesti pahin kilpailija tulevissa vaaleissa.

Minulla on yleisemminkin pikku hiljaa menossa kokonaan usko siihen, että koko piraattipuolueprojektista tulee yhtään mitään. Kuten sanoin jo aikaisemmin, en näe mitään syytä miksi piraateilla menisi Suomessa paremmin kuin Ruotsissa.

Silloin kun Suvi Linden ja muut hölmöilivät nettisensuureineen julkisuudessa, tällä likkeellä oli jonkinlaista "momentumia" ja joitakin mahdollisuuksia saada jotakin aikaiseksi. Se voima tuntuu nyt olevan lähes täysin haaskattu. Piraattipuolueen on menestyäkseen pakko olla protestipuolue. Nimenomaan tämänhetkiset hallituspuolueet ovat suorassa vastuussa siitä, että ihmisoikeustilanne Suomessa on kehittynyt huonompaan suuntaan. Juuri he ovat säätäneet nettisensuurilain ja Lex Nokian. Jos Piraattipuolue haluaa hyödyntää äänestäjien turhautumisen hallituspuolueiden tekijänoikeus- ja nettipolitiikkaan, niin se vaatii nimenomaan näitä puolueita vastaan asettumista eikä niiden myötäilemistä.

Lyhyesti sanottuna siis vaikka perustulon kannattaminen voi olla itsessään positiivista, käytännössä kannatuksen ilmaiseminen tällä tavalla on strategisesti todella epäviisasta. Se herättää ainakin allekirjoittaneessa jopa kysymyksiä siitä, kuinka koko puoluetta oikein johdetaan. Minä ainakin vastustan vieläkin ehdottomasti Piraattipuolueen ohjelman laajentamista piraattiohjelman ulkopuolelle, mutta nyt näin on sitten ilmeisesti päätetty tehdä.

Kun Piraattipuolueen toiminnasta saa muutenkin sellaisen kuvan että mitään julkisuus- tai vaalistrategiaa ei ole, niin alkaa olla mahdotonta uskoa puolueen menestykseen. Piraatit tulevat tätä rataa olemaan seuraavissa vaaleissa SKP:n ja Vapauspuolueen kannatusluvuissa.

**

Oikeastaan tämän koko episodin voisi kai summata näin: puolue, jonka jäsen olen, on juuri julkaissut julkilausuman, jossa puolueemme ehdokkaat kannattavat Vihreiden perustulo-ohjelmaa. Kenelle tässä oikein tehdään vaalityötä? Pitänee erota puolueesta, jos se kerran suoraan kannattaa Vihreitä.

Friday, December 17, 2010

Jeesus irti mun joulusta

Tuo kaikkien janoisten sankari, taruolento dziisus (/ˈdʒiːzəs/), on nykyään kovaa valuuttaa Suomessa.

Uusi Suomi: Brax suuttui keskustalle: ”Koulussa on liikaa uskontoa”
Vihreiden mukaan myös uskonnonopetuksen määrä on Suomessa suhteeton verrattuna yhteiskunnallisiin aineisiin.

- Nyt Suomen peruskoulussa opetetaan enemmän uskontoa kuin historiaa ja yhteiskuntaoppia yhteensä, Brax arvosteli.

On kaikinpuolin tervehenkistä, että lapsille opetetaan satuolentojen toilailuija ja parituhatta vuotta vanhoja paimentolaisten iltasatuja enemmän kuin historiaa ja yhteiskuntaoppia. Vai mitä?

Siinä missä kepu kaatoi tuntijakouudistuksen, Kokoomus puolustaa Sari Sarkomaan hahmossa joulun kristillisyyttä:

Uusi Suomi: Jouluevankeliumi kuuluu lasten joulujuhliin

Monet kysyivät, eikö kouluissa enää saa laulaa suvivirttä tai esittää jouluevankeliumia. Vastaus on ehdottomasti kyllä. Jouluevankeliumi ja suvivirsi kuuluvat lastemme juhliin niin päiväkodeissa kuin kouluissakin. Ne ovat osa kulttuuriperintöämme.

Häkellyttävää kyllä, Sarkomaa perustelee kristinuskon tuputtamista lapsille uskonnonvapaudella.

Jos jaksaisin, vääntäisin rautalangasta senkin, että tuossa ensi viikolla vietämme lähinnä roomalaista saturnaliaa jos mitään. Joulu on muinainen talvipäivänseisauksen juhla, jota täällä päin maailmaa on tiettävästi vietetty ties kuinka kauan ennen kristinuskon tai edes juutalaisuuden keksimistä. Käytännön joulutoimemme ovat peräisin antiikin roomalaisilta, jotka juhlivat iloisesti saturnaliaa ihan ilman dziisuslasta. Nykyään on kuitenkin muotia väittää, että joulu on jotenkin kristillinen juhla, ja vielä vetää typeryys niin pitkälle, että uskonnonvapaus vaatii sen, että valtio ja koulu leimaavat yhden ihmiskunnan vanhimmista juhlapäivistä kristinuskon yksinomaisuudeksi.

On sairasta, että hallituspuolueen poliitikko vaatii julkisesti lasten uskonnollista aivopesua, ja vieläpä monikulttuurisuuden ja uskonnonvapauden nimissä. Miten voi olla ihmisellä näin toopet käsitykset asioista? Ikään kuin koulussa olisi opetettu ennemminkin uskontoa kuin historiaa...

Monday, December 13, 2010

Eväitä totaaleille 2: Elämää vankilassa

Edellisessä osassa kirjoitin kokemuksistani ennen vankeustuomion alkamista; nyt on aika käsitellä elämää vankilassa. Kokemukseni perustuvat aikaan, jonka vietin Jokelan vankilan suljetulla ja avo-osastolla talvella 2009-10. Osa käytännöistä on varmasti erilaisia muissa vankiloissa, mutta tästä tekstistä saa toivottavasti jonkinlaisen käsityksen siitä mitä totaalilla on edessä. Yritän välttää turhia päällekkäisyyksiä AKL:n julkaiseman Mielipidevangin oppaan kanssa, jossa on myös käytännön tietoa vankeudesta, eli en käsittele asioita jotka siellä on käsitelty. Osa Mielipidevangin oppaan tiedoista on kuitenkin vanhentunut, ja puutun niihin tekstissä.

Käyn ensin läpi käytännön asioita, ja siirryn niistä sosiaali- ja "mentaali"puolelle.

**

Totaalien ei tiettäkseni yleensä tarvitse kulkea sijoitteluyksikön kautta, vaan ainakin minä sain suoraan käteen passituspaperit joissa määrättiin saapumaan vankilaan tiettyyn aikaan tiettynä päivänä. Voinkin antaa heti kättelyssä ensimmäisen neuvon: älä mene paikalle etuajassa. Jos saavut vankilaan aamulla, niin ehkä sinut silloin sijoitetaan osastolle jo samana päivänä, mutta iltapäivällä tai illalla saapuvilla on edessä yö matkasellissä. Matkasellit ovat yleensä koko vankilan törkyisimmät ja epämiellyttävimmät sellit, koska niiden asukkaat vaihtuvat jatkuvasti ja niitä ei pahemmin siivota. Ainakin suljetun puolelle saavuttaessa vangin tavarat ja päällysvaatteet takavarikoidaan tarkastusta varten, joten matkasellissä ei ole pahemmin muuta tekemistä kuin tuijottaa pientä telkkaria tai lukea Alibia.

Uudelle vangille jaetaan "säälipaketti", jossa on hammasharja, -tahna, kertakäyttöparranajovehkeet sekä vesipullo.

Pahimmassa tapauksessa matkasellissä voi joutua viettämään pidemmänkin ajan, mutta yleensä totaalien sijoittaminen onnistuu melko nopeasti. Vanki tullaan hakemaan matkasellistä ruokailuun, ja jos sinne on jäätävä pidemmäksi aikaa, kanttiinissa asiointi ja ulkoilukin järjestetään kuten suljetulla, ainakin teoriassa.

Seuraava askel on yleensä vankilan johtajan tai varajohtajan haastattelu, jonka jälkeen vanki siirretään osastolle.

Suljettu vankila

Ise aloitin tuomioni suljetussa vankilassa. Suljettulla osastoja on periaatteessa kahdenlaisia; niistä joko käydään töissä tai ei. Jokelassa olin osastolla 2, eli "kakkosella", jossa suurin osa muista vangeista oli tutkintavankeja, joten osastolta ei käyty töissä. Teoriassa kaikilla vangeilla, myös totaaleilla, on osallistumisvelvollisuus, joka tarkoittaa että heidän on joko opiskeltava tai käytävä töissä. Suljetussa vankilassa työnteko tai opiskelu tapahtuu vankilan sisällä. Eri vankiloissa on erilaisia työtehtäviä; Jokelassa toimi ainakin puutyöverstas, ja kirjastossa sekä kanttiinissa työskentelee vankeja. Kaikilla osastoilla on myös "putsarit", joiden vastuulla on osaston yleisten tilojen siivoaminen. Työstä kieltäytymisestä seuraa ainakin teoriassa kurinpitorangaistus.

Useimmat Jokelan sellit olivat n. 10 neliön koppeja, joissa oli kaksi vuodetta, pöytä ja tuoli. Jokelassa selleissä on WC ja suihku. Vanhemmissa laitoksissa on osastoja joilla ei ole lainkaan juoksevaa vettä, eli ns. paljusellejä: tarpeet tehdään sellissä olevaan ämpäriin, ja vesihana sekä suihku ovat osaston puolella. Tällaisissa kymmenen neliön selleissä asuu tyypillisesti kaksi vankia, ja isommissa saattaa olla neljäkin. Yksinäisselliä ei periaatteessa saa, koska sellaisia ei ole.

Jos ei käy töissä, suljetun vankilan arki on hyvin monotonista. Suurimman osan päivästä sellien ovet pidetään kiinni; ne avataan aterioiden aikana noin tunniksi kerrallaan. Arkipäivisin tarjotaan kolme ateriaa: aamupala, lounas ja päivällinen. Ensimmäinen on yleensä puuroa, toinen normaali laitosruoka-ateria ja päivällinen keitto tai muu kevyempi ruoka. Ainakin Jokelassa ruokailusta sai viedä selliin mukaan leipää ja margariinipaketteja, ja aterioiden kanssa sai aina välillä jälkiruoan tai muun lisäkkeen, jonka sai myös viedä selliin. Tämä "iltapala" kannattaa hyödyntää, koska päivällinen on tyypillisesti myöhään iltapäivällä tai aikaisin illalla, ja jos ei ota mitään mukaan niin illalla tuppaa tulemaan nälkä. Jos ei halua syödä ruokalassa, osastolla oli keittiö jossa voi valmistaa kanttiinista ostettuja ruokia.

Ainakin Jokelan ruoka oli ihan siedettävää laitosruokaa. Nirsommat saattavat kärsiä, mutta esimerkiksi suomalaisen peruskoulun kokeneille ei pitäisi olla suurempia yllätyksiä. Jostakin syystä nakkikastike ja keitetyt perunat olivat Jokelassa viime talvena kyllä turhankin yleinen ruoka.

Ruokailun lisäksi päivään kuuluu tunnin kestävä ulkoilu, jonka aikana sellien ovet pidetään suljettuina. Jokelassa se tapahtui muurin ja piikkilanka-aidan taakse suljetulla sorapihalla, jossa käveltiin ympyrää. Pihalla oli myös painonnostopenkki ja tikkataulu, joista ensimmäinen oli aina suosittu. Lisäksi muutamana päivänä viikossa on mahdollisuus käydä vankilan kirjastossa ja kuntosalilla. Iltaisin on erilaisia harrastusryhmiä, joista yksi on tietenkin kuntosali.

Kerran viikossa käydään kanttiinissa. Ainakin Jokelassa, mutta käsittääkseni myös muualla, kanttiinissa asioidaan täyttämällä kanttiinilista ja palauttamalla se tiettynä päivänä osaston postilaatikkoon. Kanttiinipäivänä sitten haetaan lisatssa tilatut tavarat kanttiinista. Ostettavissa on kirjoitustarpeita, tupakkaa, elintarvikkeita ja hygieniatuotteita; taisin sanoa edellisessä tekstissäni että Jokelaan ei saa tuoda omaa partakonetta, vaan jos sellaisen haluaa, on se ostettava kanttiinista. Itse kasvatin vankilaparran, jota tietenkin suosittelen muillekin.

Viikonloppuisin ja pyhinä aikataulu on yksinkertaisempi: ovet avataan vain kahdesti aamupalaa ja päivällistä varten. Yhtenä päivänä viikossa, yleensä perjantaina, on sauna ja varusteiden vaihto, jolloin sellien ovet ovat pidempään auki. Jokelassa oli suhteellisen mukava sauna.

Aina kun sellien ovet eivät ole auki ruokailua varten, ne ovat kiinni ja vangit ovat selleissään. Tyypillisenä arkipäivänä Jokelan kakkosella ovet olivat kiinni n. 20 tuntia päivässä, ja keskimääräisenä päivänä sellissä vietetään n. 18+ tuntia.

Omia vaatteita suljetulle saa tuoda, mutta on muistettava että suljetulla kuljetaan monta kertaa päivässä metallinpaljastimien läpi. Laitokselta saa toki vaatteet ja kengät, mutta etenkin jälkimmäisten kanssa voi olla vähän niin ja näin. Suosittelen vaikka lenkkareita ja etenkin talvisaikaan päällystakkia.

Totaali on vanki siinä missä muutkin, ja tuomion aikana voi joutua kurinpito- ja kontrollitoimien kohteeksi. Sellejä saatetaan tutkia, tai esimerkiksi ulkoilun jälkeen saatetaan järjestää henkilötarkastus, jossa vanki viedään tyhjään selliin ja hänen on riisuuduttuva. Tällaisia operaatioita järjestetään vartijoiden mielen mukaan, suhteellisen satunnaisesti. Huumetestejä järjestetään myös välillä.

Yhteydet ulkomaailmaan

Suljetulla yhteydenpito tapahtuu osaston puhelimella. Minun aikanani jokainen uusi vanki sai yhden "säälipuhelun" tultuaan laitokseen, mutta sen jälkeen on puhuttava omaan laskuun kanttiinista ostettavilla puhelinkorteilla. Jokelassa puhelimen kanssa toimittiin siten, että jos halusi soittaa, oli täytettävä lomake josta käy ilmi mihin numeroon ja kenelle soittaa ja annettava se luukun kautta vartijoiden "toimistoon". Osastolla oli yksi puhelinkoppi, jossa olo kävi varsin tukalaksi koska siinä ei ollut ilmanvaihtoa.

Kirjeenvaihtoa varten kanttiinista voi ostaa paperia, kirjekuoria sekä postimerkkejä. Kirjeet on jätettävä osaston postilaatikkoon, joka tyhjennetään aamulla. Kirjeet lähtevät tarkastuksen jälkeen eteenpäin. Jokelassa kaikki saapuva posti avattiin, mutta kirjeitä ei kuulemma luettu. Uskokoon ken tahtoo. Saapuvaa postia sai käydä kyselemässä toimistolta iltapäivällä, ja aina välillä joku jaksoi siitä kuuluttaakin.

Vierailuista Mielipidevangin oppaassa on vanhaa tietoa. Muutama vuosi sitten tietääkseni kaikissa Suomen vankiloissa otettiin käyttöön uusi vierailukäytäntö: ennen vieraat varasivat vierailuajat, nykyään sen tekevät vangit. Jokelassa toimittiin siten, että vangin oli ilmoitettava viimeistään torstaina vieraiden nimet ja sosiaaliturvatunnukset sekä vierailun aika ja päivämäärä. Vierailuaikoja oli Jokelassa kolme per päivä lauantaina ja sunnuntaina. Nämä tiedot täytettiin lapulle, joka palautettiin postilaatikkoon, ja joskus viikon mittaan se palautettiin päätöksen kera. Vangin oli sitten itse ilmoitettava vierailijoille milloin heidän oli tultava.

Yleensä pyydetyt vierailuajat onnistuivat, mutta aina välillä vankilan johto saattoi näennäisen mielivaltaisesti muuttaa niitä. Yleinen sääntö oli, että mitä aiemmin jätti vierailulapun, sitä aiemmin sen sai myös takaisin, mutta tämäkään ei aina toteutunut. Vangit haetaan selleistään tapaamishuoneeseen, jossa vanki on yhdellä puolella pleksilevyä ja vierailijat toisella. Ainakaan Jokelan ohjeiden mukaan pleksiin ei saanut koskea, vangista puhumattakaan; vangille sai jättää tavaroita tai rahaa antamalla ne vartijoille. Tapaaminen kesti muistaakseni 45 minuuttia, paitsi silloin kun ne lopetettiin aikaisemmin ilman mitään näkyvää syytä.

Loma

Lomaa eli poistumislupa myönnetään joko tärkeästä syystä, yleensä omaisen kuoleman tai vastaavan vuoksi, tai tuomion pituuden perusteella. Normaali sääntö on, että kun kaksi kolmasosaa tuomiosta on suoritettu, voi hakea lomaa. Yleensä ensimmäinen loma myönnetään vain vuorokauden tai 12 tunnin pituisena; matka-aikaa ei kuitenkaan lasketa loma-aikaan.

Lomia myönnetään yleensä ellei totaali itse anna jotakin syytä tehdä toisin. Lomalle on otettava mukaan vankilan antama paikannuspuhelin, jonka avulla vankila voi seurata totaalin liikkeitä. Siihen saatetaan loman aikana soittaa, ja jopa käydä tarkastamassa onko lomalainen rikkonut sääntöjä. Minulle ei koskaan vaivauduttu soittamaan lomilla.

Kaikenlaisten päihteiden käyttö on lomalla kielletty, ja suljetulle palatessa vanki puhallutetaan ja tutkitaan; avolla tyydytään yleensä puhalluttamaan. Jos "värähtää", suljetulla seurauksena on eristyssellirangaistus eli "rundi", ja avolta lentää suljetulle. Alkoholinkäytöstä palamisesta seuraa myös kurinpitomerkintä, ja mikäli on suljetulla ja mielii siirtyä avolle, näitä merkintöjä tulisi välttää. Ne vaikuttavat myös tuleviin lomiin.

Lomilta saa tuoda tavaroita mukanaan, mutta ne jäävät vastaanottoon tarkastettavaksi. Typerää kyllä, jos tapaaja tuo vangille kirjoja tai lehtiä, ne saa käteensä heti tapaamishuoneesta lähtiessä, mutta jos tuo lomilta kirjoja mukanaan, ne jäävät vastaanottoon jopa viikoksi "tarkastettavaksi".

Suljetulta lomalle pääseminen on myös kuppiin kusemisen takana, eli huumetesti on annettava ennen kuin poistumislupa heltiää. Palattaessa saatetaan myös testata.

**

Avovankila

Avovankilassa on paljon rennompaa ja leppoisampaa kuin suljetulla. Sieltä on mahdollista käydä vankilan ulkopuolella töissä tai opiskelemassa, ulkona saa käydä milloin tahansa herätyksen ja hiljaisuuden välissä ja Jokelassa on jopa ulkoilumahdollisuus vankilan aitojen ulkopuolella. Jokelasta on mahdollista käydä pääkaupunkiseudulla opiskelemassa, koska vankila on välittömästi juna-aseman vieressä. Reissatakin saa valtion laskuun. Useimmille järjestetään töitä vankilan sisältä.

Jokelan avo muistuttaa sellaista leirikeskusta jossa olen joskus muksuna ollut partioleirillä: pitkä parakki jossa on vähän vajaa parikymmentä kahden hengen huonetta sekä keittiö. Siellä asutaan kahden hengen huoneissa, joissa, toisin kuin suljetulla, ei ole televisioita talon puolesta. Yhteistiloissa on yhteinen TV, jota saa tietenkin katsoa. Lisäksi on kaksi yhteisvessaa, tupakkahuone ja suihku. Koska avovankilat ovat käytännössä jatkuvasti täynnä, sellikaverin saa varmasti. Yhteistilojen siivoaminen on vankien omalla vastuulla, ja minun aikanani oli järjestetty niin että yksi vanki toimi putsarina pientä rahakorvausta vastaan, joka kerättiin kaikilta muilta.

Avolla on oma kuntosali, jota saa käyttää melkein milloin tahansa päivän aikana. Jos käy talon ulkopuolella töissä tai opiskelemassa, niin saa ruokailla ja käydä kaupassa (tietyin rajoituksin) ulkopuolella ollessa; talossa olevat käyvät kerran viikossa kaupassa Jokelan keskustassa. Yhteiskeittiön jääkaapeissa on jokaiselle tilaa kaupasta ostettavia tavaroita varten. Jokelan avolla oli yksi korttipuhelin, josta sai soittaa prepaid-liittymällä. Opiskelemaan lähtiessä sai ottaa mukaan oman kännykän, joka piti palatessa palauttaa.

Vaikka Mielipidevangin opas toisin väittääkin, pelikortteja ei ole avovankiloissa ainakaan valtakunnallisesti kielletty; Jokelassa pelattiin pokeria rahasta ihan avoimesti. Muitakin harrastusmahdollisuuksia on; vankilasta järjestetään välillä retkiä esim. elokuviin. Niihin pääsee yleensä vain rajoitettu määrä vankeja kerralla.

Avovankilakin on kuitenkin vankila, ja tietty kontrolli vankeihin on. Joka päivä on käytävä ilmoittautumassa muistaakseni neljä kertaa toimistolla, eli käytännössä käveltävä toimistolle sanomaan nimensä. Vartijat käyvät tarkastamassa huoneet joka ilta, ja aina välillä vangit käydään puhalluttamassa. Joskus järjestetään myös isompia tarkastuksia.

Ilmoittautumisen laiminlyömisestä seuraa huomautus, ja jos niin käy liian usein, niin lopulta kovempi sanktio. Avovankilat ovat päihteettömiä, ja positiivinen alkoholi- tai huumetesti johtaa suoraan suljetulle. Jos tulee suljetulta avolle, niin dokumenteissa lukee mihin suljettuun vankilaan joutuu jos hölmöilee; se ei yleensä ole se josta lähti. Minä olisin muistaakseni joutunut Keravalle. Etenkään lyhyttä tuomiota istuvalle toista tilaisuutta tuskin tulee, eli lomanvietosta kannattaa palata puhtailla papereilla.

**

Tähän päättyy käytännön vankilaelämän tarkastelu. Viimeiseksi haluan puhua jonkin verran sosiaalisesta elämästä vankilassa sekä mielenterveydellisistä seikoista; nyt siirrytään muodollisuuksista ja säännöistä henkilökohtaisten kokemusten ja neuvojen pariin.

Byrokratia

Mielipidevangin oppaassa sanotaan mielestäni hyvin: "Vankilaelämän keskeisin piirre on byrokraattisuus." Suljetulla tai avolla on totuttava siihen, että kaikki toimii byrokraattisesti, eli hitaasti, arvaamattomasti ja mielivaltaisesti. Esimerkiksi kurinpito- ja kontrolliasioissa vartijat ja esimiehet voivat tehdä päätöksiä käytännössä täysin mielivaltaisesti. Tutkainta vastaan on turha potkia; vaikka vangeilla on teoriassa erinäisiä oikeuksia, niitä on käytännössä turha alkaa penäämään. Ainoa seuraus on nimittäin se, että henkilökunta suhtautuu vankiin negatiivisemmin. Etenkin suljetulla on yksinkertaisesti hyväksyttävä, että on vanki, ja toimittava sen mukaisesti. Suurin osa vartijoista ja muusta henkilökunnasta suhtautuu totaaleihin asiallisesti, ja ne jotka eivät suhtaudu muuttuvat vain pahemmiksi jos heistä valittaa. Henkilökunta pitää kuitenkin lähtökohtaisesti aina toistensa puolta.

Erityisesti suljetulla kaikki vankia koskevat päätökset tehdään silloin kuin ne tehdään, ja vangille itselleen ei ole tapana kertoa pahemmin mitään. Itse sain tietää että hakemukseni avolle on hyväksytty kun minua käskettiin eräänä aamuna noin vuosi sitten pakkaamaan! Loma-anomuksen läpimenonkin sain kuulla lomaa edeltävänä iltana. Tämä on normaalia vankilan byrokratiaa: asiat tapahtuvat näennäisen mielivaltaisesti ja yllättäen.

Tapaamiset virkailijoidenkin kanssa järjestyvät lähinnä yllättäen. Jos vangilla on asiaa sosiaalityöntekijälle tai opinto-ohjaajalle, niin hänen on jätettävä postilaatikkoon "rutinalappu", joka on osoitettu ko. virkailijalle. Sen jälkeen tämä joko tulee yllättäen selliin tapaamaan vankia, vankia tullaan viemään virkailijan luo, tai mitään ei tapahdu. Avovankila toimii periaatteessa samalla logiikalla, vaikka rutinalappuja ei yleensä tarvita.

Muut vangit

Vankilassa joutuu tekemisiin muiden vankien kanssa. En usko että kenenkään totaalin annettaisiin istua koko tuomiotaan rundissa vaikka hän haluaisi, ja yksinäissellejä ei useimmissa vankiloissa ole. Silloinkin ruokailu ja ulkoilu eivät tapahtuisi yksin. Tästä ei kuitenkaan tarvitse varsinaisesti olla huolissaan; totaali pärjää vankilassa oikein hyvin kunhan pitää mielessään kultaisen säännön:

Hoida omat asiasi.

Vankila on ona mielenkiintoinen mikroyhteiskuntansa, jossa on oma sosiaalinen hierarkia, säännöt, käytöstavat ja kulttuuri. Kunkin vangin asema hierarkiassa määräytyy periaatteessa rikoksen luonteen, menneisyyden ja rikollisjärjestön jäsenyyden kautta. Totaalit ovat yleensä tämän hierarkian ulkopuolella; useimpien vankien mielestä totaalit eivät ole tehneet mitään oikeata rikosta. Hierarkiasta tulee kuitenkin ainakin suljetulla olla jossakin määrin tietoinen; esimerkiksi ruokalan istumajärjestys määräytyy suljetulla yleensä periaatteessa sen mukaan. Jos on epävarma, kannattaa kysyä joltakin toiselta vangilta mihin voi istua.

Yleensäkin paras tapa oppia vankilan tavoille on tutustua muihin vankeihin. Suljetulla voi toki piilotella omassa sellissään, mutta oman mielenterveydenkin vuoksi kannattaa ottaa kontaktia muihin vankeihin. Suurin osa heistä on kuitenkin aika normaaleja ihmisiä, joiden kanssa tulee juttuun samalla tavalla kuin siviili-ihmistenkin kanssa. Ensikertalaisille saatetaan tietenkin tehdä jonkinlaisia jäyniä tai piloja, mutta tuskin ainakaan totaaleille mitään vakavampaa. Useimpien vankien asenne on vankilan sisällä "elä ja anna elää", ja samaa seuraamalla saa olla melkolailla rauhassa.

Tärkein sääntö on tosiaan se, että hoitaa omat asiansa. Etenkin suljetulla samalla osastolla voi olla mitä erilaisimmista rikoksista tuomittuja vankeja, joilla on erilaisia taustoja, joten kannattaa varoa sanojaan. Muiden asioista juoruaminen ja erilaisten huhujen levittäminen on minkä tahansa suljetun yhteisön arkea, myös vankilan, mutta siihen ei kannata liiemmin osallistua. Yleensäkin kannattaa yrittää välttää kaikenlaisia erimielisyyksiä, koska ne saattavat johtaa ikäviin seurauksiin. Vankilan hierarkiassa ei yleensä ole varaa menettää statusta. Onneksi totaalit kuitenkin jätetään hierarkian ulkopuolelle, eli näistä asioista ei tarvitse liikaa huolehtia. Ainakin oma havaintoni oli että useimmat vangit ovat itseasiassa paljon kohteliaampia kuin keskimääräiset vastaantulijat siviilissä! Kun vastaa samalla mitalla, niin tulee ihan hyvin juttuun useimpien kanssa.

Yleistä huomaavaisuutta kannattaa myös harrastaa; jos osastolla on vain yksi puhelin, on hyvin epäkohteliasta vallata sitä pitkiksi ajoiksi.

Haluaisin tässä yhteydessä muistuttaa tulevia totaaleja siitä, että minun nähdäkseni heillä on velvollisuus käyttäytyä hyvin muita vankeja kohtaan. On nimittäin kaksi valitettavaa tosiasiaa. Ensinnäkin Suomi tuskin ihan heti luopuu miesten asevelvollisuudesta, joten teidän jälkeenne tulee muita totaaleja. Toiseksi, hyvin valitettavasti, suuri osa vangeista on ja tulee olemaan rikoksenuusijoita, eli he törmäävät tulevaisuudessa muihinkin totaaleihin. Siinä mielessä jokaisen totaalin käytös vaikuttaa siihen, miten myöhemmät totaalit otetaan vankilayhteisössä vastaan. Jokaisen yksittäisen totaalin käytös vankilassa vaikuttaa siis sekä hänen omaan viihtymiseensä että myös tulevien totaalien oloihin.

Esimerkiksi Jokelan avolla oli minua ennen ollut suhteellisen hiljattain toinen totaali, ja omaa sopeutumistani auttoi paljon se, että hän oli ollut kuulemma hyvä tyyppi ja avolla pidempään olleilla oli siksi positiivinen käsitys totaaleista.

Tämä ei tarkoita sitä, että mikä tahansa jonkun muun tekemä rikos pitäisi hyväksyä. Ei suinkaan; muillakin vangeilla on hyvinkin vahvoja käsityksiä muiden tekemistä rikoksista, joten miksei totaaleillakin olisi? Omat moraaliset arviot kannattaa vain yleensä pitää omana tietona. Muiden tuomiot ovat heidän asioitaan; jokainen hoitakoon omansa. Etenkin avovankilassa voi olla vankitovereita joilla on takanaan mitä erilaisimpia rikoksia, aina rattijuopumuksista murhaan tai seksuaalirikokseen. Jokainen kuitenkin varmaan ymmärtää, että niistä ei kannata alkaa kovin suureen ääneen moralisoimaan.

Vaikka vankila on periaatteessa rikollisten yhteisö, niin sen sisällä ei kuitenkaan saa tehdä mitä tahansa. Etenkin vankitovereilta varastaminen on ehdottomasti kielletty. Väkivaltaa etenkin suljetun vankilan sisällä saattaa tapahtua, mutta totaali pystynee käytännössä aina pysyttelemään siitä erossa. Tulee huomata, että väkivaltaan liittyvistä aiheista ei ole suotavaa laskea leikkiä; se saatetaan herkästi tulkita väärin.

Yleisenä sääntönä totaalina pärjää vankilassa ihan hyvin. Aseistakieltäytyjäliitto tuntee hyvin harvoja tapauksia joissa totaaleilla on ollut vankilassa vakavampia ongelmia. Erityisesti avovankilassa on hyvinkin helppoa, koska siellä olevilla ihmisillä on vahva insentiivi "olla ihmisiksi". Kunhan vähän pystyy katsomaan itsensä perään, hoitaa omat asiansa ja ei ryhdy tuomitsemaan toisia, niin saa myös itse olla rauhassa.

Oma mielenterveys

Tämä on viimeinen ja ehkä tärkein osio. Ihmisillä jotka eivät koskaan ole olleet vankilassa on usein sellainen käsitys, että vankilassa, ja etenkin avolla, on "helppoa". Kun totaalin tuomio on kuitenkin yleensä pahimmillaan 6 kuukautta, niin monella saattaa olla sellainen käsitys ettei kyseessä ole oikein minkäänlainen rangaistus.

Alkuun minun on sanottava, että kukaan meistä joka istuu näin lyhyttä tuomiota ei tiedä todellisesta "lusimisesta" mitään. Siviilistä on mahdotonta todella asettua sellaisen ihmisen asemaan, joka saa vaikka kuuden vuoden ehdottoman vankeusrangaistuksen. Pitkään rangaistukseen liittyy niin täydellinen kosketuksen menettäminen normaaliin elämään että sitä on mahdotonta kuvitella ellei ole itse sitä kokenut.

Vaikka totaalien rangaistukset ovatkin suhteellisen lyhyitä, nekin ovat kuitenkin vankeusrangaistuksia. Uskallan väittää että lyhytkin rangaistus laittaa ihmisen mielenterveyden koville. Ensikertalaisen on käytännössä mahdotonta valmistautua siihen, millaista vankilassa tulee olemaan, mutta minun nähdäkseni tulisi yrittää olla tietoinen siitä, miten vankeus vaikuttaa ihmiseen.

Vankila on hierarkkinen organisaatio, jossa käytetään jatkuvasti valtaa, välillä hyvinkin mielivaltaisesti. Vangilta otetaan melkein kokonaan pois valta vaikuttaa omaan elämäänsä, ja se on psyykkisesti raskasta. Monen totaalin rangaistus osuu juuri niihin ikävuosiin joina he ovat itsenäistymässä, ja juuri saavutetusta omasta elämästä luopuminen ei ole helppoa. Ainakin omasta mielestäni liikunnan ja voimailun suuri suosio vankilassa johtuu osittain juuri siitä, että omaa ruumista voi kontrolloida vaikka mitään muuta ei voisi. Vapauteen pätee toden teolla se, että sitä ei osaa kaivata ennen kuin se otetaan pois.

Toinen olennainen tekijä on eristäminen. Vangilla ei ole kännykkää, sosiaalista mediaa tai muitakaan yhteydenpitovälineitä; puhelinta voi käyttää vain rajoitetusti, ja kovin moni ei jaksa käydä kirjeenvaihtoa tai tulla vankilaan tapaamaan. Vankilassa joutuu todellakin eroon normaalista elämästään. Helpointa on avovangeilla jotka voivat käydä vanhalla työpaikallaan tai opiskelemassa, mutta hekin joutuvat luopumaan vapaa-ajastaan. Voi olla yllättävän kovaa nähdä läheisiä esimerkiksi yliopistolla ja joutua lähtemään luennon jälkeen takaisin vankilaan. Etenkin suljetussa vankilassa yksinäisyys on hyvin todellista.

Kokonaisuudessaan vankeus on stressaava ja masentava kokemus, jota en suosittele kenellekään. Totaalin on vankilassa hoidettava aktiivisesti mielenterveyttään. Ammattiauttajia on käytettävissä, mutta oma aktiivisuus on mielestäni tärkeintä. Etenkin yhteydenpito ulkomaailman kanssa vaatii omaa jaksamista: kirjeiden kirjoittamista, tapaamisten järjestämistä ja puhelimeen jonottamista.

Äkkiseltään saattaa tuntua siltä, että ikävöimiensä ihmisten tapaaminen vankilan tapaamishuoneessa tekee ikävästä vain pahempaa. Tuomion aikana kannattaa kuitenkin yrittää pitää yhteyttä ulkomaailmaan niin paljon kuin suinkin voi. Ihmiset, jotka eivät ole olleet vankilassa, tuskin voivat ymmärtää kuinka paljon vangille merkitsee nähdä läheisiä ihmisiä, vaikka vain kolmen vartin ajan pleksin läpi. Sitä tuntuu nyt jotenkin hassulta ajatella, mutta muistan kuinka hyvä olo minulla aina oli tapaamisien jälkeen. Myös kirjeiden ja korttien saaminen on todella mukavaa. Haluaisinkin tässä yhteydessä taas sydämellisesti kiittää niitä ystäviäni ja läheisiäni jotka muistivat minua kirjeellä, kortilla tai vierailulla kun olin itse vankilassa.

Suosittelen mielenterveydellisistä syistä myös ulkoiluun osallistumista suljetulla, ja kuntosalin käyttöä. Vankila on valtavan passivoiva ympäristö, ja sitä vastaan kannattaa yrittää aktiivisesti taistella. Jälleen kerran, avolta opiskelemassa tai töissä käyville tämä ei ole yhtä suuri haaste, mutta suljetulla lyhyenkin tuomion aikana voi "laitostua" ellei varo itseään. Kirjaston käyttö on myös erittäin suotavaa. Suljetulla ehtii ainakin lukea!

**

Sen enempiä käytännön neuvoja minulla ei taida olla tästä aiheesta jaettavana. Kaiken kaikkiaan totaalikieltäytyminen on masentava, henkisesti raskas ja turhauttava kokemus. Se ei kuitenkaan ainakaan minulle ollut mitenkään ylitsepääsemättömän vaikeata tai kurjaa. Loppujen lopuksi tällainen lyhyt vankeustuomio ei ole paljoa sen kummoisempi kokemus kuin intti tai sivarikaan, joista molemmista minulla on myös kokemusta.

Tavallaan totaali antaa myös harvinaisen näkökulman rikosseuraamusjärjestelmään. Useimmilla julkisuudessa kriminaalipolitiikasta puhuvilla kun ei ole mitään omaa kokemusta kyseisestä systeemistä; sen jälkeen kun sen on itse kokenut, tämä tulee välillä harvinaisen selväksi. Vankilan jälkeen myös arkielämä näyttäytyy eri valossa: itse opin arvostamaan asioita joita olin aikaisemmin pitänyt itsestäänselvyyksinä.

Sen pitemmittä puheitta toivotan onnea kaikille tuleville totaaleille, ja onnittelen heitä rohkeudesta toimia oman vakaumuksensa mukaan rangaistuksesta huolimatta. Toivon mukaan tästä tekstistä on heille jotakin hyötyä.

Wednesday, December 8, 2010

Vaalijulisteita

Vihreä liitto kohahdutti paljastamalla vaalikampanjatunnuksensa:


Jos kerran Vihreät, niin mikseivät muutkin?









Monday, December 6, 2010

Erillissota

Itsenäisyyspäivän kunniaksi käsittelen Suomessa aina niin suosittua aihetta: toista maailmansotaa.

Ylioppilaslehti otsikoi viime numerossaan (16/10) räväkästi: Natsi-Suomi! Artikkelin ingressi toteaa: "Emme tunne häpeää emmekä historiaamme. Miksi yhteistyöstä natsi-Saksan kanssa on edelleen niin vaikea puhua?"

Artikkelin kaveriksi on tehty kysely Helsingin yliopiston opiskelijoille, ja tulokset ovat osin rohkaisevia. Esimerkiksi 59% katsoo Suomen olleen jatkosodassa Saksan liittolainen, ja 64% tiesi että Suomi luovutti sodan aikana juutalaisia Saksaan. Vain 36% piti jatkosotaa erillissotana. Toisaalta 56% kuvitteli että Neuvostoliitto oli hyökännyt jatkosodassa ensimmäisenä. On sivumennen sanoen pelottavaa, että Ylioppilaslehti toteaa huonoimmat historiatiedot löytyvän kasvatustieteen opiskelijoilta.

Tässä siis esittely aiheeseen: oliko jatkosota erillissota, ja kuka hyökkäsikään minne?

**

Tapahtumien kulku on periaatteessa aivan selvä. Kesäkuun 22. päivä 1941 Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon. Osana hyökkäysoperaatioita saksalaisia lentokoneita toimi Suomen ilmatilassa ja suomalaisilta lentokentiltä, ja Saksan merivoimien yksiköt käyttivät Suomen aluevesiä hyväkseen. Suomalaiset olivat myös yhteistyössä Saksan sotilastiedustelu Abwehrin kanssa kaapanneet Neuvostoliiton Petsamon konsulaatin, osallistuen siten myös suoraan sotatoimiin. Suomen armeija oli myös mobilisoitu täyteen sotavahvuuteen. Suomen rooli operaatio Barbarossassa oli ennalta sovittu ja selvä; suunnitelmia Saksan ja Suomen yhteisistä operaatioista Neuvostoliittoa vastaan laadittiin Saksan armeijan esikunnassa jo helmikuussa 1941.

Toukokuun 26. päivä 1941 kenraali Heinrichsin johtama valtuuskunta vieraili Saksan armeijan esikunnassa (Oberkommando des Heeres, OKH), jossa lyötiin ilmeisesti lukkoon Suomen liikekannallepano- ja hyökkäyssuunnitelma. Kesäkuun 7. eversti Kinzel raportoi OKH:lle Suomen pääesikunnan koordinoineen suunnitelmansa Saksan kanssa, ja ilmoitti seuraavista päivämääristä sovitun: liikekannallepano alkaisi 10.6., ja 20.6. Suomi olisi valmis aloittamaan hyökkäysoperaatiot. Suomen operaatioiden sovittiin alkavan Saksan armeijan ylitettyä Dvina-joen.

Tähän oli selkeä syy, jonka Mannerheim ilmaisi suoraan Saksan sotilasasiamiehelle Waldemar Erfurthille. Erfurthin sanoin: ”Suomalaiset haluavat antaa näin kansalle ja kansanedustajille vaikutelman, että tapahtumien kulku on vienyt heidät mukanaan.” Tästä syystä Mannerheimin mukaan Suomen armeija ei voinut hyökätä ennen kuin Saksan hyökkäys oli jo tapahtunut. Suomen valtiojohto luotti siihen, että Neuvostoliitto ryhtyisi vastatoimiin saksalaisten Suomesta käsin tapahtuvaa hyökkäystä vastaan, joka tarjoaisi Suomelle tekosyyn lähteä sotaan. Vielä kesäkuussa 1941 kenraali Heinrichs esitti voimakkaasti saksalaisille, että olisi ehdottomasti järjestettävä, että Neuvostoliitto aloittaa sotatoimet.

Näin myös kävi: Neuvostoliiton ilmavoimat iskivät Suomeen ennen kuin Suomen armeija ylitti rajan, ja Suomi saattoi esittää joutuneensa sotaan vastoin tahtoaan. Mannerheim jopa väittää (haamukirjoitetuissa) muistelmissaan että Suomen armeija oli sodan alussa puolustusryhmityksessä. Kun Ylioppilaslehden kyselyyn vastattiin Neuvostoliiton aloittaneen vihollisuudet jatkosodassa, monenkin vastaajan mielessä olivat varmaankin juuri nämä Neuvostoliiton ilmaiskut. Niillä ei kuitenkaan ollut sodan alkamisen kannalta mitään väliä; vihollisuudet oli itseasiassa jo aloitettu, ja Suomen armeija olisi jokatapauksessa hyökännyt sovitun aikataulun mukaisesti Neuvostoliittoon. Ilmaiskut tarjosivat vain tilaisuuden valehdella sodan alkamisesta.

Väite siitä, että Neuvostoliitto olisi aloittanut vihollisuudet, ei pidä paikkansa millään tavalla. Hyvin kapeasti tulkiten nimenomaan Suomi aloitti vihollisuudet valtaamalla Neuvostoliiton konsulaatin. Laajemmin ajateltuna oman maan antaminen vieraan vallan hyökkäyksen tukialueeksi on myös selvästi vihamielinen teko, ja kun tiedetään että Suomi oli jo lupautunut mukaan Barbarossa-suunnitelmaan ja odotti vain sovittua hyökkäyspäivää, on väite jo todellista historian vääristelyä. Jatkosodassa Suomi hyökkäsi Neuvostoliittoon: sen pituinen se.

**

Yllä annetusta kuvauksesta käynee myös suhteellisen selväksi, että ajatus erillissodasta on hyvin hankalasti perusteltavissa. Suomen erillissota on suomalaiselle nationalismille äärimmäisen tärkeä myytti, koska ilman erillissotaa Suomihan olisi ollut Natsi-Saksan liittolainen. Tämä on niin kauhea ajatus että suomalaisessa historiankirjoituksessa ja etenkin -popularisoinnissa on ahkerasti puhuttu erillissodista, kanssasotijoista ja aseveljistä, jopa niin pitkälle että tietyissä kuvauksissa saa suorastaan sellaisen kuvan, että Suomi yhtäkkiä kesällä '41 ikään kuin löysi itsensä sodasta Neuvostoliittoa vastaan.

Ohto Manninen puolusti Ylioppilaslehdessä erillissota-termiä seuraavasti:

Historiantutkija Ohto Manninen kuuluu heihin, joiden mielestä erillissota-termi on yhä käyttökelpoinen. Hän katsoo, että Suomi oli Saksan liittolainen vain parin kuukauden ajan kesällä 1944, kun Ryti-Ribbentrop -sopimus oli voimassa. Manninen ei myöskään jaa käsitystä, että Saksa-yhteistyöstä olisi nykyisin vaikea puhua.

"Erillissota-termin halveksunnan taustalla on ajatus, että jos yhdessä soditaan, sota ei voi olla erillistä. Mutta Suomella oli sodassa omat päämäärät, joiden yhteydessä Suomen valtiojohto valmistautui Neuvostoliiton hajoamiseen," Manninen sanoo.

Samaisessa artikkelissa Juha Sihvola toteaa, että sotapäämäärien erilaisuus ei kuitenkaan estä ketään kutsumasta Yhdysvaltoja ja Iso-Britanniaa liittolaisiksi. Saksalla ei myöskään ollut täysin samoja sotapäämääriä minkään muunkaan maan kanssa, ja olisi jo aika hurjaa väittää että Stalinin Neuvostoliitolla oli samat päämäärät kuin briteillä tai amerikkalaisilla. Mannisen logiikalla päädymme tilanteeseen, jossa koko toisessa maailmansodassa kukaan ei ollut kenenkään liittolainen.

Manninen myöntää kuitenkin, että Suomi oli Saksan liittolainen Ryti-Ribbentropin sopimuksen voimassaoloaikana. Tässä on taustalla muuallakin esitetty ajatus, jonka mukaan Suomi ja Saksa eivät olleet de jure liittolaisia, koska maiden välillä ei ollut muodollista liittosopimusta. Tällainen muodollinen liitto on 1800-lukulaisen kabinettidiplomatian artefakti, jollaisia saa turhaan etsiä toisesta maailmansodasta. Bloggaajanakin tunnettu Markku Jokisipilä on huomauttanut, että Suomessa jätetään yleensä kokonaan huomioimatta se, ettei Saksa tehnyt tällaisia muodollisia liittosopimuksia ylipäänsä kenenkään kanssa, edes Italian tai Japanin. Haluaisin vielä itse lisätä, että tällä kriteerillä myöskään liittoutuneet eivät itseasiassa olleet liittoutuneita; tietääkseni Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Neuvostoliitto eivät koskaan allekirjoittaneet minkäänlaista muodollista, sitovaa liittoa.

Jos valtiosopimuksen tai yhteisten sotasuunnitelmien puutetta halutaan käyttää argumenttina Suomen ja Saksan liittolaisuutta vastaan, niin silloin on johdonmukaisuuden nimissä lakattava käyttämästä USA:sta, Isosta-Britanniasta ja Neuvostoliitosta termiä "liittoutuneet". Toisessa maailmansodassa taistelivat akselivallat (kukin omassa erillissodassaan) ja erillissotijat! Yhdysvallat ja Britannia muodostivat yhdessä länsierillissotijat.

**

Kansainvälisessä vertailussa osoittautuu selvästi, että koko ajatus Suomen erillissodasta on naurettava. Jatkosodassa Suomi hyökkäsi Saksan liittolaisena, osana operaatio Barbarossaa, Neuvostoliittoon, tavoitteenaan vallata itselleen Suur-Suomi. (Suur-Suomi -tavoitteista bloggasinkin aikaisemmin) Historiatieteen kannalta tapahtumien kulku on täysin selvä; sitä sotkee ainoastaan suomalaisen nationalismin pakkomielle selittää pois epämukavia tosiasioita.

Suomalaisessa historiakeskustelussa, etenkin toista maailmansotaa koskevassa, näkyy hyvin selvästi kuinka vahvasti suomalainen historia on vielä nationalismin otteessa. Asian voi ilmaista vaikka näin: jos jatkosota olisi käyty Ecuadorin ja Kolumbian välillä, mitään epäselvyttä tapahtumien kulusta ei useimpien suomalaisten mielessä syntyisi. Kun kyseessä kuitenkin on Suomi, niin vastaan tuleekin välittömästi se, ettei Suomen historian tapahtumia voi tulkita samoin kuin muiden maiden. Mannisen kommentit Ylioppilaslehdelle ovat erinomainen esimerkki: hänen liittolaisuuden määritelmänsä romahtaa omaan mahdottomuuteensa heti kun sitä sovelletaan mihin tahansa muuhun toisessa maailmansodassa taistelleesen maahan, mutta hän esittää sitä silti käytettäväksi Suomesta.

Tällainen ajattelu on ekseptionalismia, eli vakaata uskoa siihen, että oman maan historia on laadullisesti erilaista kuin minkään toisen maan. On päivänselvää, että esimerkiksi Unkari ja Romania hyökkäsivät Neuvostoliittoon Natsi-Saksan liittolaisina, mutta kun Suomi toimii tarkalleen samoin, niin Suomi onkin käynyt omaa erillissotaansa Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen!

Tämä ekseptionalismi kertoo vain suomalaisten kyvyttömyydestä kohdata oman maansa historia sellaisena kuin se tapahtui. Etenkin näin itsenäisyyspäivänä on hyödyllistä miettiä kuinka vahvasti suomalaisten "kansallinen itsetunto" on kiinnitetty toisen maailmansodan tapahtumiin, ja minkälainen puolijumalan asema sotaveteraaneilla on. Talvi- ja jatkosodan "torjuntavoitoilla" on niin tärkeä asema Suomen historian sakramentteina että esimerkiksi jatkosodan Saksa-suhteen selvittely koetaan usein sotaveteraanien ja koko kansakunnan kunniaa loukkaavaksi. Jotenkin surkuhupaisaa on se, että sotaveteraanien kollektiivisesta kunniasta ovat lähes poikkeuksetta huolissaan joko suuret ikäluokat tai peräti heitä nuoremmat, eivätkä koskaan veteraanit itse.

On yleisesti tunnettua että Neuvostoliiton aikana tietynlainen puhe sodista oli käytännössä lähes kiellettyä, koska sen pelättiin suututtavan Neuvostoliittoa. Nykyisin tuntuu jo siltä, että muutamassa lyhyessä vuosikymmenessä olemme jo kulkeneet täyden ympyrän; siinä missä kylmän sodan aikana sodista ei saanut puhua positiivisesti, nykyään mikä tahansa negatiiviseksi koettu puhe sodista on epälegitiimiä. Ennen pelättiin Neuvostoliiton loukkaantuvan, kun nykyään vääränlainen puhe loukkaa sotaveteraaneja. Kylmän sodan lopun jälkeen noussut uuspatriotismi on ottanut vahvan otteen julkisesta keskustelusta. Totesin tässä tekstissä, että erillissotateesi ei ole mitenkään perusteltavissa, eikä liioin Suomen liittosuhteen kieltäminen. Tämä ei ole estänyt presidentti Halosta puolustamasta julkisesti erillissotateesiä. Halonen on tuskin kenenkään kirjoissa intomielinen äärioikeistolainen, mutta hän on väittänyt julkisesti Suomen käyneen toisessa maailmansodassa omaa, erillistä puolustussotaansa. Uuspatrioottinen historianvääristely saattaa siis olla historiatieteen kannalta puhdasta roskaa, mutta se on Suomessa saanut valtiovallan suoran siunauksen.

Suomen sodista liikkuu populaarissa keskustelussa ja julkisuudessa niin monta myyttiä että niitä olisi vaikea alkaa tässä luettelemaan. Kylmän sodan jälkeinen into palauttaa sotaveteraanien kunnia on kuitenkin polkemassa todellisuuden jalkoihinsa aivan yhtä varmasti kuin Neuvostoliiton ajan epäsuora sensuuri. Molempien tuloksena on se, että kansakunta ei tunne historiaansa, eikä siis itseään. Uuspatriotismi tekee tässä ylistämälleen kansakunnalle karhunpalveluksen.

**

Lähteitä:

Burdick, Charles & Jacobsen, Hans-Adolf (toim.): The Halder War Diary 1939-42, Presidio Books 1988
Jokisipilä, Markku: Aseveljiä vai liittolaisia? Suomi, Saksan liittosopimusvaatimukset ja Rytin-Ribbentropin sopimus, SKS 2004
Manninen, Ohto: Suur-Suomen ääriviivat, Kirjayhtymä 1980
Silvennoinen, Oula: Salaiset aseveljet: Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933-1944, Otava 2008
Soikkanen, Timo: Uhri vai hyökkääjä? Jatkosodan synty historiankirjoituksen kuvaamana, teoksessa Leskinen, Jari & Juutilainen, Antti: Jatkosodan pikkujättiläinen, WSOY 2005

Friday, December 3, 2010

Uusia blogiprojekteja

Olen lämpimikseni potkaissut käyntiin pari muuta blogiprojektia. Ensimmäinen ja tärkein on Suomen laki.

Ryhdyn myös julkaisemaan kirjoittamaani fiktiota. En suosittele.

Wednesday, December 1, 2010

Feministit eivät halua että naisten tekemää väkivaltaa tutkitaan

Moniko on kuullut tämän väitteen? No, tässä ne hirveät feministit nyt ovat.

Vihreät Naiset [sic]: Miehiin kohdistuvasta väkivallasta on puhuttava
Tiedote | 26.11.2010 klo 10.39

Miehiin kohdistuva väkivalta on Suomessa vaiettu tasa-arvo-ongelma, joka tulisi tuoda laajaan keskusteluun.

- Väkivalta on aina ihmisoikeusloukkaus. Miehiin kohdistuva
lähisuhdeväkivalta on laajempi ongelma kuin mitä tähän asti on tiedetty, ja siitä pitää uskaltaa puhua, toteaa Vihreiden Naisten puheenjohtaja, kansanedustaja Heli Järvinen. – Miehiin kohdistuvaan väkivaltaan puuttuminen ei saa olla naisiin kohdistuvan väkivallan vastaiselta työltä pois, Järvinen jatkaa.

Vihreät Naiset vaatii miehiin kohdistuvan väkivallan järjestelmällistä vähentämistä, oli tekijänä sitten tuntematon mies nakkikioskilla tai oma puoliso kotona. Vihreät Naiset vaatii myös, että väkivaltaa kokeneille miehille saadaan erityisesti miehille suunniteltuja palveluita.

Eikun hetkinen.

Julkilausuman taustalla oli Heunin raportti Tuhansien iskujen maa, jossa selvitettiin suomalaisiin kohdistunutta väkivaltaa. Tässä lainaus varsinaisen raportin yhteenvedosta:

MIEHET JA NAISET. Kaikkiaan miehet ja naiset olivat kokeneet yhtä usein väkivaltaa. Miehet ja naiset olivat myös kokeneet suunnilleen yhtä usein nykyisen kumppanin tekemää väkivaltaa sekä joskus nykyisen parisuhteensa että viimeisen vuoden aikana. Fyysisen väkivallan kohteeksi joutumisessa ei sukupuolten välillä ollut eroa, mutta naiset olivat kohdanneet miehiä useammin uhkailua ja seksuaalista väkivaltaa parisuhteessa. Entisen kumppanin tekemän väkivallan kohteeksi miehet olivat joutuneet selvästi naisia harvemmin.

Miehille aiheutui tuntemattoman tekemästä väkivallasta fyysisiä vammoja paljon useammin kuin naisille, mutta muissa tekijäryhmissä vammat olivat yleisempiä naisilla, ja erityisesti tämä näkyi parisuhdeväkivallassa. Miehet kertoivat huomattavasti naisia harvemmin väkivallasta aiheutuneen psyykkisiä seurauksia kuten vihaa, pelkoa tai masennusta.

Tutkimustiedon perusteella vaikuttaa siis tosiaankin siltä, että lähisuhdeväkivallasta on selvästi tullut sukupuolisesti tasa-arvoisempaa.

Otsikolla viittaan tietenkin vuoden 2004 tapahtumiin, joista oli aiemminkin puhe tässä blogissa. Vapaasana.net kaivoi ne esiin vuoden 2009 alussa (?) seuraavassa artikkelissa:

Vapaasana.net: Naisjärjestöt vastustavat naisten harjoittaman väkivallan selvittämistä

Naisjärjestöt (mm. Naisjärjestöjen keskusliitto, Vihreät naiset ja Vasemmistonaiset) vastustivat määrärahaa tutkimukselle, joka olisi selvittänyt myös naisten harjoittamaa väkivaltaa.


Vapaasana.net lainaa Vasemmistonaisten tiedotetta; Vihreät naiset julkaisivat saman tiedotteen samaan aikaan.

"Vasemmistonaisten hallitus 16.2.2004

Vasemmistonaiset ihmettelee RAY:n avustusten jakoa

Vasemmistonaisten hallitus on kiinnittänyt huomiota uuden, naisten aggressiota käsittelevän hankkeen laajamittaiseen tukemiseen. RAY on alustavasti myöntän Naisen aggressio läheisissä ihmissuhteissa-hankkeelle (2004 - 2008) 430.000 euroa.

Vasemmistonaiset muistuttaa, että Suomi on Euroopan unionin väkivaltaisin maa. Suomalaisen lähisuhdeväkivallan suurin ongelma on miesten naisiin kohdistama fyysinen väkivalta. Fyysinen väkivalta on laissa määritelty rikokseksi. Tilastokeskuksen tekemä kansallinen kyselytutkimus vuodelta 1998 osoitti muun muassa, että joka viides nainen on kokenut fyysistä väkivaltaa nykyisessä parisuhteessaan. Vuositasolla tämä tarkoittaa 90 000 naista. Noin 90 prosentissa lähisuhteissa tapahtuvan fyysisen väkivallan tekijä on mies ja noin 10:ssä prosentissa nainen.

[Tämä ei ole totta, vaan luku on arviolta 60 %, nuorimmissa huomattavasti pienempi. Tämä legenda sai ilmeisesti alkuunsa yksittäisestä tuloksesta, jossa erilaisista ilmoitusherkkyyksistä ym. virheistä johtunut epäluotettava luku oli 85 %.]


Hakasulkeissa oleva kommentti on vapaasana.netin oma.

Tästä tiedotteesta saa kuulla vielä kuusi vuotta myöhemminkin; minulle väitettiin tässä blogissa, että naisjärjestöt ("feministit") olisivat vaatineet ettei naisten tekemää väkivaltaa saa lainkaan tutkia. Näinhän ei ollut, mutta jos pitäydytään siinä mitä tuossa lausunnossa todella sanotaan:

Vasemmistonaisten mielestä on outoa, että RAY tukee laajasti sellaista väkivallan ehkäisytyötä, joka ei kohdistu em. suomalaisen väkivallan perusongelmaan, vaan ihmettelee RAY:n päätöstä kanavoida merkittäviä summia lähisuhdeväkivallan ehkäisyyn suunnatuista varoista valtakunnalliselle lastensuojelujärjestölle - omalla lohkollaan korvaamattoman arvokasta työtä tekevälle - Ensi- ja turvakotien liitolle (ETU).

Tästä näitä naisjärjestöjä vieläkin jaksetaan kritisoida. Sukupuolijärjestelmäasiantuntija Henry Laasanenkin vertasi näitä samoja kannanottoja toisiinsa ja vinoili Vihreille naisille heidän "ihmettelystään". 2004 väitettiin, että kaikki lähisuhdeväkivalta kohdistuu naisiin, ja nyt 2010 sitten ihmetelläänkin, kun on käynyt ilmi että näin ei ole.

Millaista oli tutkimustieto lähisuhdeväkivallasta vuonna 2004? Suomalaisten turvallisuus 2003 -tutkimuksesta kävi ilmi, että aikavälillä 1980-2003 naisten kokema lähisuhdeväkivalta oli selkeästi vähentynyt. Sama tutkimus toteaa kuitenkin, että vuonna 2003 "Nainen oli uhrina
90 prosentissa parisuhdeväkivaltaa."

Hetkinen. Juurihan minä luin, että feministien keksimä legenda? Tai Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimustulos.

Vuonna 2004 uusimmat tutkimukset aiheesta siis tosiaankin osoittivat, että 90% lähisuhdeväkivallan uhreista oli naisia. Koska esim. Vihreät naiset ja kasa muita naisjärjestöjä sitten antoi julkilausuman tämän tiedon pohjalta, he olivat väärässä, koska heidän olisi pitänyt matkustaa ajassa eteenpäin lukemaan vuonna 2010 tehtyä tutkimusta. Vai miten esimerkiksi Laasasen vinoilu pitäisi tulkita? Törmäsin muutamassakin keskustelussa hiljattain väitteeseen siitä, että tämä lausunto todistaa sen, että "feministit" eivät välitä miehiin kohdistuvasta väkivallasta. Vapaasana.net todistaa esimerkillisesti, kuinka väärässä feministit ovat viittaamalla linkitetyssä artikkelissa useisiin tutkimuksiin, jotka on kaikki tehty vuosia myöhemmin kuin heidän kritisoimansa lausunto.

2004 näytti tutkimustiedon valossa siltä, että miehiin kohdistunut parisuhdeväkivalta ei tosiaankaan ole suomalaisen lähisuhdeväkivallan perusongelma. Nämä naisjärjestöthän eivät kritisoineet naisten tekemän väkivallan tutkimista yleensä, vaan RAY:n päätöstä suunnata 430 000 euroa juuri tähän projektiin. Jos tuota julkilausumaa haluaisi kritisoida aiheellisesti, niin on aika järjetöntä valittaa tuollaisesta rahasummasta kun RAY jakoi vuonna 2004 yhteensä 300 miljoonaa euroa avustuksia.

Siitä lausumaa kuitenkaan ei voi kritisoida, että sen tehneet naisjärjestöt ovat perustaneet kannanottonsa sen hetkiseen todellisuuteen.

**

Valitettavasti on todennäköisesti totta, että miehiin kohdistunut parisuhdeväkivalta on ollut tutkimuksissa aliedustettuna. Kulttuurisista syistä miesten kynnys ilmoittaa poliisille kokemastaan väkivallasta on varmasti korkeampi, ja ilmiötä ei välttämättä olla osattu etsiä. Toisaalta mainitsin ylempänä Suomalaisten turvallisuus 2003 -raportin, jonka mukaan naisiin kohdistunut perheväkivalta oli 1980- ja 90-lukujen aikana laskenut dramaattisesti, ja naisiin kohdistuvan väkivallan koko kuva oli muuttumassa. Suomalaisten turvallisuus -raportista:

Naisilla vammaan johtava väkivalta kasautui työhön sekä ravintola- ja huvipaikkaolosuhteisiin, mutta myös pienryhmä- ja perhetilanteisiin. Aikaisemmin naisille aiheutui vammoja eniten perheväkivallasta. Naisten kokemaa vammoja aiheuttanutta väkivaltaa hallinneet perhe- ja pienryhmäväkivalta ovat vähentyneet työpaikkaväkivallan ja muun väkivallan samalla lisääntyessä.

Kyseisessä raportissa miehet olivat vielä kuitenkin kärsineet selvästi vähemmän perheväkivallasta kuin naiset.

Sittemmin on havaittu, että naisten tekemän väkivallan määrä on kasvanut. Esimerkiksi vuonna 2009 tehdyssä tutkimuksessa todettiin, että pojat joutuvat jo tyttöjä useammin lähisuhdeväkivallan kohteeksi, ja samoin että (suhteellisen harvinainen) törkeä perheväkivalta kohdistui myös miehiin hieman useammin kuin naisiin (YLE).

Kaiken kaikkiaan tilastojen perusteella näyttää siltä, että miesten tekemä perheväkivalta on pitkällä aikavälillä vähentynyt ja naisten tekemä perheväkivalta on kasvanut. Osa tästä saattaa selittyä tutkimusten metodologialla, mutta kehitys on silti mitä ilmeisimmin todellinen.

Yksinkertaisesti sanottuna siis: kun esimerkiksi Vihreät naiset sanoivat 2004 että 90% perheväkivallasta on miesten tekemää ja totesivat 2010 että miehiin kohdistuva väkivalta on myös vakava ongelma, niin he toimivat esimerkillisesti reagoimalla uusimpaan tutkimustietoon.

Koko lähisuhdeväkivaltakeskustelussa tuntuu tunkevan jatkuvasti läpi käsitys siitä, että lähisuhdeväkivalta on ajatonta ja muuttumatonta. Siis jos parisuhdeväkivalta jakautuu melko tasapuolisesti 2010, sen on täytynyt jakautua samoin myös 2004; feministit eivät vain ole suostuneet ymmärtämään sitä. Kun ainakin Suomen tapauksessa tuntuu olevan kysymys siitä, että ilmiön sukupuoliluonne on ratkaisevasti muuttunut hyvinkin lyhyen ajan sisällä, niin on järjettömän anakronistista lyödä vuonna 2004 tehtyä kannanottoa vuoden 2010 tilastoilla, jotka kertovat aivan erilaisesta tilanteesta kuin vuonna 2004.

Pahimmillaan tätä lausuntoa käytetään kulmakivenä miesliikkeen pelastustarinalle: miehet ovat aina kärsineet väkivallasta aivan yhtä paljon kuin naisetkin, mutta koska feministit ovat hallinneet keskustelua, tätä ei olla ymmärretty. Tilastojen valossa tämä ei missään nimessä ole totta; mitään näyttöä ei ole olemassa siitä, että tilanne on aina ollut nykyisen kaltainen. Päinvastoin.

**

Tätäkin keskustelua leimaa viime kädessä nimenomaan se typeryys joka tuntuu tartuttavan kaikki keskustelut sukupuolijärjestelmästä: järjetön vastakkainasettelu. Kun jokainen tilasto on ammus sodassa feministien ja antifeministien välillä, niin minkäänlaista rakentavaa keskustelua on mahdotonta käydä. Kuten sanoin, vaikuttaa selvästi siltä että lähisuhdeväkivallan sukupuoliluonne on muuttunut merkittävästi. Eikö tästä pitäisi olla jotakin muuta sanottavaa kuin vittuilua "feministeille" siitä, että he eivät 2004 tienneet millainen tulevaisuus tulee olemaan?

Todellisuus on päinvastoin; feministinen liike on 1900-luvun puolella ja 2000-luvun alussa korostanut lähisuhdeväkivallan sukupuolittunutta luonnetta nimenomaan siksi, että sillä selvästi oli sukupuolittunut luonne. Etenkin toisen aallon feminismi on käynyt keskustelua perheväkivallasta nimenomaan sellaisessa asenneilmapiirissä jossa koko ilmiö halutaan kiistää tai lakaista maton alle yksityisasiana. Muistaako kukaan "miesliikkeen" edustaja enää että kun 2000-luvun alussa Amnesty International aloitti kampanjansa perheväkivaltaa vastaan, siihen reagoitiin mm. valtakunnallisen päivälehden mielipidepalstalla protestoimalla, ettei koko asia voi olla kampanjoinnin arvoinen koska eihän Suomessa ole perheväkivaltaa? Yleistä asennoitumista kuvaa hyvin se, että aviopuolison raiskaaminen ei ollut edes rikos ennen vuotta 1994.

Tällaisessa poliittisessa tilanteessa on aivan oikein korostaa perheväkivallan sukupuoliluonnetta. Kun tilanne on muuttunut, ja sekä Vihreät naiset että "miesliike" ovat samaa mieltä siitä, että niin miesten kun naistenkin kokema parisuhdeväkivalta on vakava ongelma, niin eikö tässä pitäisi olla erinomaiset lähtökohdat asian kohtaamiseen kaikkia koskettavana ongelmana? Sen sijaan HEUNI:n tutkimusta tunnutaan käyttävän lähinnä lyömäaseena jolla todistellaan kuinka "feministit" ovat nyt ja iankaikkisesti väärässä. Heidän ainoa virheensä on siis ollut sanoa lähisuhdeväkivaltaa sukupuolittuneeksi aikana, jolloin se on sitä ollut.

Kun harrastin edellisessäkin tekstissäni vertauksia tähän suuntaan, niin tehdään toinen. Miesliike tuntuu lukevan feministijärjestöjen kannanottoja samalla tavalla kuin Pohjois-Amerikasta tutut maailmanloppua odottelevat premillenialistit. Heidän teologiansa perustuu käsitykseen, jonka mukaan lähes koko Raamattu on koodattu viesti joka on kirjoitettu menneisyydessä ja suunnattu juuri heille. Raamatun eri osien kirjoittajat ovat siis aikoinaan tienneet mitä 2000-luvulla tulee tapahtumaan ja ovat suunnanneet tekstinsä siihen aikaan. Feministien olisi tullut toimia samoin: vuonna 2004 ja sitä ennen heidän olisi pitänyt ymmärtää, että heidän kannanottojaan tullaan lukemaan myös vuosia myöhemmin, irroitettuna asiayhteydestään, ja muotoilla ne sopimaan siihen.

**

Lyhyesti voisi kysyä: onko miesliikkeen tavoite tasa-arvon edistäminen ja sukupuolijärjestelmän kritiikki vai feminismin todistaminen vääräksi? Miesliikkeen näkyvimmät edustajat tuntuvat keskittyvän jälkimmäiseen. Esimerkiksi itsensä Henry Laasasen blogi Uudessa Suomessa ei tunnu nykyään koostuvan mistään muusta kuin feministeille vittuilusta. HEUNI:n tutkimus antaa todella merkittävää tietoa siitä, minkälaista väkivaltarikollisuus Suomessa tällä hetkellä on. Eikö miesliikkeen piirissä todellakaan keksitä tälle tiedolle mitään muuta järkevää tarkoitusta kun feminismin anakronistinen lyöminen?

Jos ns. "miesliike" tai Laasasen "maskulistit" haluaa todella olla positiivinen voima sukupuolijärjestelmän epäkohtien kritiikissä, niin heillä pitäisi löytyä esimerkiksi tämän tekstin avanneeseen Vihreiden naisten kannanottoon jotakin rakentavaa sanottavaa. Miesliikkeelle keskustelu sukupuolijärjestelmästä vain tuntuu olevan ensisijaisesti arvovaltataistelua heidän kuvittelemaansa monoliittista feminismiä vastaan.

Pidän tätä itse hyvin ikävänä, koska olen yllättäen totaalikieltäytyjänä melko vahvasti sitä mieltä että Suomen nykyinen lainsäädäntö sortaa myös miehiä hyvin konkreettisella tavalla. Laajemminkin ajatellen olen ehdottoman vakuuttunut siitä, että koko nykyinen länsimainen sukupuolijärjestelmä (jota sanon vaikka pelkkää vittumaisuuttanikin patriarkaatiksi) on loppujen lopuksi kulttuurinen konstruktio josta on molemmille sukupolville vain haittaa. Teoriassa siis miesliikkeellä pitäisi olla erittäin paljon annettavaa sukupuolijärjestelmän tutkimukselle. Käytännössä miesliikkeen rakentavaa panosta vain ei ole näkynyt, koska feminismin lyöminen tuntuu olevan tärkeämpää.

Sitä odotellessa.