Yllättäen tämäkin aihe muuttui ajankohtaiseksi, kun aivan äskettäin selvisi että Saksan ns. "kebabmurhat" ovatkin äärioikeiston rasistista terroria, eikä Saksan turkkilaisten "keskinäisiä välienselvittelyjä". Panu kirjoitti tästä aiheesta jo niin hyvän tekstin, että voin siekailematta viitata siihen. Kun on jopa osoittautunut että "kebabmurhaajilla" oli yhteyksiä Saksan tiedustelupalveluun, alkaa koko tapaus huolestuttavasti muistuttaa kylmän sodan aikaista oikeistoterroria. Olenkin sensaatiohakuisesti räätälöinyt alkuperäisen juttuni otsikkoa mediaseksikkäämmäksi, vaikka itse "kebabmurhista" ei valitettavasti paljoa sanottavaa vielä ole.
Ganserin teosta ei voi purematta niellä. Hän tekee melkoisen karhunpalveluksen itselleen ja asialleen seuraamalla paikoin marxilaista historiantulkintaa niin ortodoksisesti että lukijan on välillä tarkastettava onko teos tosiaan kirjoitettu 2000-luvun länsi-Euroopassa eikä 1960-luvun Leningradissa. Muutama esimerkki: hän esimerkiksi korostaa sitä, kuinka ainutkertaisen hienoa oli että Espanjan sisällissotaan osallistuivat "spontaanisti muodostuneet" kansainväliset prikaatit, jotka taistelivat sankarillisesti roistomaista fasismia vastaan demokratian ja vapauden puolella. Hitlerin ja Mussolinin Francolle antamalla tuella suorastaan retostellaan, mutta Neuvostoliiton osallistuminen sotaan jää yhteen sivulauseeseen, jossa ohimennen mainitaan Stalinin Neuvostoliiton "toimittaneen kalustoa". Joko kirjoittajalla ei ole aavistustakaan Espanjan sisällissodan tapahtumista, tai ideologia on ajanut todellisuuden edelle. Kun esipuheessa nimenomaan kitietään muunmuassa brittihistorioitsija Christopher Andrew'ta, ja ainakin yhdestä Andrew'n teoksesta olisi muistaakseni saanut hyvinkin erilaisen käsityksen Neuvostoliiton roolista, on päädyttävä johtopäätökseen että kirjoittaja on tietoisesti päättänyt jättää historiantutkimuksen huomioimatta.
Vielä tyrmistyttävämpää on, että Ganser toistaa sellaisenaan vanhan Stalinin ajan propagandaväitteen, jonka mukaan länsiliittoutuneet eivät toisessa maailmansodassa todellisuudessa lainkaan halunnut taistella Hitleriä vastaan, ja tekivät maihinnousun lännessä vasta kun Neuvostoliiton sotamenestys sai heidät pelkäämään intressiensä puolesta manner-Euroopassa. Tämä väite oli naurettavaa roskaa jo silloin kun se Stalinin aikana keksittiin Neuvostoliiton propagandaan. Sen toistaminen faktana 2000-luvulla on uskomatonta. Eräiden teoksessa käsiteltyjen ihmisten henkilöhistorioissa on tapahtunut kummallisia muutoksia; esimerkiksi eräästä Luftwaffe-divisioonassa (ilmeisesti suorastaan riemukkaasti nimetyssä Ilmavoimien Laskuvarjopanssaridivisioona 1 Hermann Göring:issä) palvelleesta yhteysupseerista on saatu tehtyä SS-mies, ilmeisesti sekoittamalla ilmavoimat ja SS keskenään (!) ja muuttamalla toisen maan armeijan yhteysupseeri ensimmäisen vääpeliksi (?). Monia muita pieniä asiavirheitä löytyy jatkuvasti, ja etenkin Internet-aikana ne antavat vaikutelman joko huolimattomuudesta tai tietoisesta pyrkimyksestä tehdä tekstistä mediaseksikkäämpää hieman venyttämällä tosiasioita.
Välillä ajaudutaan suoranaisen huumorin puolelle:
Lännessä ei juuri tunneta sitä seikkaa, että salainen sota kommunismia vastaan alkoi välittömästi bolsevikkien vallankumouksen jälkeen, kun Britannia ja Yhdysvallat lähettivät salaisia armeijoita taistelemaan nuorta neuvostomaata vastaan. Vuosina 1918-1920 Lontoo ja Washington olivat Venäjän valkoisten puolella.
(Ganser 2009, s. 69)
Länsivaltojen väliintulo Venäjän vallankumoukseen on yleisesti tunnettu historiallinen tosiasia. En tiedä kehen Ganser viittaa, kun hän väittää että "lännessä ei juuri tunneta" näitä tapahtumia. Lisäksi väliintulo tapahtui täysin avoimesti ja julkisesti, joten "salaisista armeijoista" puhuminen on lähinnä naurettavaa. Jälleen kerran 1900-luvun alkupuolen historian alkeetkin tuntuvat olevan väitelleellä kirjoittajalla aivan hukassa. Vielä hupaisampaa on, että Ganser laittaa samaan syssyyn Stalinin paranoidin turvallisuusvaltion tämän länsivaltojen intervention piikkiin:
Pikemminkin päinvastoin, sillä operaatiot synnyttivät kommunistijohdossa ja myöhemmässä diktaattorissa Stalinissa syvän epäluulon kapitalistisen lännen motiiveja kohtaan.
(ibid.)
Arvatenkin Ganserin maailmassa esimerkiksi Stalin oli ennen länsivaltojen väliintuloa ollut suuri Amerikan ja Iso-Britannian ihailija ja kapitalismin ystävä! Ilmeisesti Neuvostoliiton historia voidaan lisätä niihin aiheisiin joista tutkija on katsonut asiakseen puhua tutustumatta siihen lainkaan. Lienee syytä olla kiitollinen edes siitä, että Joe-setää tituleerataan diktaattoriksi.
Ideologisesti Ganserin teos on kirjoitettu niin syvältä kylmän sodan juoksuhaudoista että siihen on hyvin vaikeaa suhtautua vakavasti. Ellei se ainakin tiettävästi perustuisi asiallisessa yliopistossa hyväksyttyyn väitöskirjaan, skeptinen lukija olisi jo heittänyt koko opuksella vesilintua. Ganserin argumentaatio muistuttaa häiritsevän paljon nykyään niin suosittua salaliittokirjallisuutta: yleisen historiankirjoituksen piirissä olevista asioista annetaan silmää räpäyttämättä pöyristyttävän yksisilmäisiä tulkintoja, mitenkään edes tiedostamatta että toisenlaisiakin mielipiteitä on olemassa, lähtöhypoteesia ei tunnuta lainkaan kyseenalaistettavan, ja häiritsevän suuri osa aineistosta, etenkin keskeisimpien väitteiden osalta, perustuu pelkkään kuulopuheeseen. Paikoin käytetään jopa salaliittopassiivia: "on väitetty". Tuon passiivimuodon pitäisi nykyään pistää jokaisella järkevällä ihmisellä isot hälytyskellot soimaan. Teoksen salaliittoteoriamaisuudelle löytyy esipuheesta jonkinlainen selityskin; Ganser nimittäin kiittää avusta muun muassa maailman äärivasemmiston rakkainta satusetää Noam Chomskyä.
Kuulopuheiden lähteinä toimivat häiritsevän usein erilaiset Euroopan salaisten palvelujen ex-työntekijät, tai ainakin sellaisiksi itseään väittävät ihmiset, joiden haastatteluja Ganser on kaivanut mitä epämääräisimmistä lähteistä. Tyypillisellä salaliittoteorialogiikalla heidän väitteensä esitetään faktana jos ne sopivat teoriaan. Kun jotkut muut asiaa tutkineet instanssit ovat - usein varmasti täysin perustellusti - päätyneet pitämään tällaisia "todistajia" epäluotettavina, todistaa se salaliittoteoreetikolle että tutkija kuuluu kansainväliseen salaliittoon. Ganserkin esittää tämän suuntaisia vihjauksia.
Tällaisiin "paljastuksiin" tulee suhtautua äärimmäisen skeptisesti, koska erilaisten huijarien ja hörhöjen on erityisen helppoa esittää salaisten palvelujen ex-työntekijöitä; nämä kun yleensä eivät kovin mielellään anna julkisuuteen tietoja työntekijöistään. Jotkut näistä "syväkurkuista" ovat ehkä todella työskennelleet tiedustelupalveluissa tai salaisessa poliisissa, mutta myöhemmin liioittelevat asemaansa ja tehtäviään ja keksivät "paljastuksena" päästään. Toiset saattavat yksinkertaisesti valehdella.
Asiaan liittyy hauska anekdootti Britannian erikoisjoukkojen maineikkaimmasta joukko-osastosta, 22. Special Air Service -rykmentistä, joka esiintyy yleensä yksinkertaisesti lyhenteenä SAS. SAS ponnisti maailmanmaineeseen vuonna 1980, kun terroristit olivat kaapanneet Iranin Lontoon-suurlähetystön. SAS-osasto teki suurlähetystöön näyttävän rynnäkön ja pelasti panttivangit. Koska SAS:n pääasiallinen työnsarka siihen aikaan oli Pohjois-Irlannissa, ei Britannian armeija ymmärrettävästi suostunut kysyttäessä kertomaan oliko joku tietty henkilö entinen SAS-mies vai ei. Tätä hyödynsi 80-luvun alussa moni turva-alalle pyrkinyt hakija, joka tästä politiikasta tietoisena väitti palvelleensa SAS-rykmentissä. Potentiaalinen työnantaja kun ei mitenkään voinut asiaa tarkistaa! Tiettävästi 80-luvulla Britannia olisi voinut sodan sattuessa kerätä kokonaisen SAS-divisioonan, jonka jokainen jäsen oli oman todistuksena mukaan osallistunut Iranin suurlähetystön rynnäkköön. Se, että rynnäkkö näytti ulkopuolisten silmin ennemmin joukkueen kuin divisioonan operaatiolta kertoo epäilemättä vain näiden salaisten SAS-miesten poikkeuksellisista taidoista.
Samalla logiikalla julkisuuteen ilmestyy säännöllisesti tällaisia ex-vakoojia sun muita, joilla on mitä mielikuvituksellisempia tarinoita kerrottavana. Yhdysvalloissa jotkut ovat tehneet suorastaan elämäntyön erilaisten tekaistujen Vietnam-tarinoiden kumoajina; usein niidenkin kertojat ovat muka palvelleet ties missä huippusalaisissa erikoisyksiköissä. Jos joku tällainen "syväkurkku" joskus puhuukin täyttä totta, on sitä suoraan sanoen mahdotonta tietää ilman dokumentteja tai muita ainetodisteita, koska mahdollisia todenpuhujia ei voi erottaa huijarien ja helppoheikkien joukosta. Jos heitä siellä lainkaan siis on. Se, että Ganser käyttää tällaisten ihmisten "todistajanlausuntoja" keskeistenkin väitteidensä tukena, on parhaimmillaankin äärimmäisen kyseenalaista.
Sivumennen sanoen, jokainen voi varmaankin jo itse arvata mihin sävyyn Ganser puhuu SAS:sta ja sen toiminnasta Pohjois-Irlannissa. Britannian erikoisjoukot ovat etenkin Pohjois-Irlannissa syyllistyneet vähintäänkin kyseenalaisiin edesottamuksiin, ja nämä tapahtumat sekä armeijaan ja etenkin erikoisjoukkoihin liittyvä mytologia ja machokulttuuri ovat tehneet etenkin SAS:sta Britannian vasemmiston vihatun syntipukin. Ganser väittääkin SAS:n ottaneen "lain omiin käsiinsä" ja toimineen hallituksen kontrollin ulkopuolella Pohjois-Irlannissa, ja vetoaa siihen että "tasavaltalaiset [IRA] pitivät SAS:ää suorastaan terroristeina"(Ganser 2009, s. 77). Vaikka IRA:n marxilaisten terroristien voi toki olettaa tietävän yhtä jos toista terrorismista, voinee tällaiset lausunnot silti jättää omaan arvoonsa. Etenkin arvio siitä, että SAS olisi toiminut omin päin, on täysin perusteeton. Ehkä jos Ganser tuntisi Pohjois-Irlannin tilannetta paremmin olisi hän saanut sotkettua teokseensa Britannian armeijan laskuvarjorykmentinkin, jotta verisunnuntaikin saataisiin jollakin ilveellä pantua NATO:n salaisten armeijoiden piikkiin. Sinänsä olisi hyvinkin mielenkiintoista tietää millä tavoin esimerkiksi CIA on sekaantunut Pohjois-Irlannin tapahtumiin, mutta ei siitä tällaisella hölmöilyllä mitään vastauksia saada. Britannian tiedustelupalvelujen, armeijan ja erikoisjoukkojen toiminnasta Pohjois-Irlannissa tiedetään kyllä hyvinkin paljon, mutta Ganserin tekstiin asti eivät nekään tiedot ole selvinneet.
Siitä huolimatta että Ganser tuntuu suorastaan pyrkimään esittämään asiansa kajahtaneena änkyrästalinistisena salaliittoteoriana, käsillä on tärkeä historiallinen ja poliittinen kysymys joka heijastuu vahvasti tähänkin päivään. Asiallistenkin lähteiden perusteella näyttää nimittäin siltä, että Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian johdolla manner-Eurooppaan perustettiin laajoja, salaisia puolisotilaallisia verkostoja, joilla on selkeitä siteitä oikeistoterrorismiin. Kyseessä on niin huolestuttava asia että siihen on syytä yrittää perehtyä kriittisesti. Ganserin yksittäisten lähteiden jäljittäminen olisi yhtä blogitekstiä suurempi urakka, etenkin osan humoristisen luonteen vuoksi, mutta voiko tästä sekasotkusta saada jotakin selvää?
**
Ganserin perusteesi on seuraava: NATO perusti eri länsi-Euroopan maihin "salaisia armeijoita", ns. "stay behind" -liikkeitä. Toisessa maailmansodassahan sekä Yhdysvaltojen että Ison-Britannian salaisten palvelujen työhön oli olennaisena osana kuulunut yhteydenpito ja tuki manner-Euroopan vastarintaliikkeille. Jos Neuvostoliitto hyökkäisi länsi-Eurooppaan saatettaisiin olla saman tilanteen edessä, ja tällä kertaa siihen haluttiin varautua. Toisessa maailmansodassa vastarintaliikkeet oli yleensä perustettava tyhjästä, mutta tällä kertaa päätettiin rakentaa vastarintaverkostoille jonkinlainen organisaatio jo rauhan aikana.
Näihin "stay behind" -verkostoihin värvättiin ilmeisesti melko sekalaista seurakuntaa. Kriteerinä oli tietenkin isänmaallisuus ja kommunisminvastaisuus, ja tätä kautta järjestöihin ilmeisesti päätyi äärioikeiston edustajia. Verkostoihin liittyy kaksi huomattavaa kysymystä. Ensinnäkin niitä käytettiin sodan ajan varautumisen lisäksi myös poliittiseen tiedusteluun; käytännössä tämä usein tarkoitti, että esimerkiksi CIA maksoi Saksan äärioikeiston jäsenille siitä, että he vakoilivat kommunisteja. Toiseksi on tapauksia, joissa on syytä epäillä stay behind -verkostolle tarkoitettuja aseita ja varusteita käytetyn oikeistolaisten terrori-iskuihin.
Kylmän sodan ajan oikeistolainen terrorismi ei ollutkaan mitään pikkunäpertelyä. Toinen elokuuta 1980 Bolognan rautatieasemalla räjähti pommi, joka tappoi 85 ihmistä. Kaksisataa loukkaantui vakavasti. Vain kuukautta myöhemmin keskellä Münchenin Oktoberfestiä räjähti toinen pommi; 13 kuoli ja 213 loukkaantui. Belgian Brabantissa tehtiin vuosina 1982-85 sarja terrori-iskuja joissa kuoli 28 ihmistä. Yhdessä hyökkäyksessä naamioituneet miehet hyökkäsivät ostoskeskukseen ja ampuivat silmittömästi asiakkaita.
Belgian iskujen tekijöitä ei koskaan saatu kiinni, mutta Italian ja Saksan iskujen takana oli äärioikeiston terroristeja. Heidän pyrkimyksensä oli ilmeisesti aiheuttaa kauhua ja turvattomuutta, joka saisi kansan vaatimaan valtiolta kovempia toimia kommunisteja vastaan ja lisäisi tätä kautta oikeiston kannatusta. Aikansa breivikeinä tekijät kokivat taistelevansa eurooppalaista mieheyttä uhkaavaa pahaa aasialaista ideologiaa vastaan. Belgian terroriteot sopivat samaan kaavaan, ja kaikille tapauksille - samoin kuin jossakin määrin muille samanlaisille teoille tänä aikana - on yhteistä se, että poliisin tutkintaan liittyy kyseenalaisuuksia ja vaikuttaa siltä että näillä äärioikeistolaisilla on ollut suhteita maidensa tiedustelupalveluihin. Yhtäläisyydet "kebabmurhiin" ovat melko selvät, ja olisikin äärimmäisen kiinnostavaa tietää onko nyt paljastuneilla äärioikeistolaisilla suhteita "stay behind" -verkostoihin tai niiden seuraajiin.
**
Daniele Ganser pyrkii mainitussa teoksessaan taustoittamaan näitä tapahtumia, mutta hän sekoittaa tekstissänä jatkuvasti asioita toisiinsa, nähdäkseni tietoisesti. Siksi on ensin syytä eritellä mistä milloinkin puhutaan.
Ensinnäkin kylmän sodan aikana on tietenkin valmistauduttu Neuvostoliiton hyökkäykseen. Tavanomaisten joukkojen voimatasapaino oli läpi kylmän sodan Euroopassa niin epäedullinen länsiliittoutuneille että strategisissa suunnitelmissa jouduttiin lähtemään siitä, että ainakin aluksi vähintään Länsi-Saksa menetettäisiin viholliselle, ja pahimmassa tapauksessa NATO:n joukot joutuisivat vetäytymään Atlantille tai jopa kanaalin yli. Tällaisessa tilanteessa suurin osa manner-Euroopasta jäisi puna-armeijan käsiin.
Kun länsiliittoutuneilla oli toisen maailmansodan jälkeen valtavasti kokemusta ja osaamista totalitaarista miehittäjää vastustaneiden sissiliikkeiden avustamisesta ja yhteistoiminnasta niiden kanssa, oli vain järkevää ryhtyä tekemään valmisteluja tällaisen toiminnan varalta jo rauhan aikana. Näistä operaatioista käytetään englanniksi nimeä "stay-behind", ja käsite on Suomessa tuttu mm. jatkosodan loppuvaiheista, kun Kannakselta vetäydyttäessä vihollisen linjojen taakse jätettiin kaukopartioita. Vaikka Ganserin sensaatioproosasta saa helposti aivan toisen vaikutelman, niin tällainen "stay-behind" -toiminta kuuluu sinänsä aivan normaaliin maanpuolustukseen. Kuvittelen - tai ainakin toivon - että Suomen puolustussuunnittelussa on tänäkin päivänä suunnitelmia vihollisen linjojen takana tapahtuvaa tiedustelutyötä ja sissitoimintaa varten. Mitenkään laitonta tai illegitiimiä se ei ole.
Ganserin käsittelemä kylmän sodan kuvio on sinänsä monimutkaisempi, että joissakin tapauksissa näitä "stay-behind" -verkostoja on saatettu perustaa ilman "isäntävaltion" suostumusta, vieraiden tiedustelupalvelujen toimesta. Nyt liikutaan kieltämättä harmaalla alueella, niin juridisesti kuin moraalisestikin, mutta ei ole mitenkään selvää että tällainen toiminta olisi itsessään yksiselitteisen väärin. Sanotaan hypoteettisesti että CIA olisi 1950-luvulla lähestynyt joitakin suomalaisia sijoittamattomia reserviläisiä, ja ehdottanut heille aseiden ja a-tarvikkeiden jemmaamista sissikätköön siltä varalta että ryssä tulee. Jos he löytäisivät itsensä puna-armeijan linjojen takana, voisivat he ottaa siihen tarkoitukseen annetulla radiolla yhteyttä amerikkalaisiin ja ryhtyä halutessaan vastatoimintaan. En osaa tältä istumalta sanoa, olisiko tällainen toiminta suoraan rikkonut mitään Suomen lakia, tai edes olisiko se ollut itsessään mitenkään moraalisesti tuomittavaa.
Kannattaa muuten muistaa, että eräiden väitteiden mukaan (mm. pseudonyymillä Viktor Suvorov kirjoittanut neuvostoloikkari) Neuvostoliiton armeijan spetsnaz-erikoisjoukot ylläpitivät myös Suomessa agenttiverkostoa, joka olisi sodan syttyessä tarjonnut heille materiaaliapua, tiloja ynnä muuta sellaista. Sen lisäksi Neuvostoliiton salaisella poliisilla ja sotilastiedustelulla on ollut omat organisaationsa samoissa Euroopan maissa joissa nämä lännen "stay-behind" -järjestöt ovat toimineet. Tällaisten verkostojen tarkoituksena on ollut avustaa hyökkäyssodan yhteydessä laillisen yhteiskuntajärjestyksen ja demokratian tuhoamista neuvostototalitarismin tieltä, kun taas lännen "stay-behind" -organisaatioissa oli kyse laittoman miehityksen vastustamisesta. Jos moraalisia arvioita haluaa tehdä, on tämä ero tiedostettava.
Tämän lisäksi Ganser sotkee samaan soppaan sen, että ainakin CIA jakoi avokätisesti tukea useille eurooppalaisille poliittisille toimijoille, etenkin maltilliselle vasemmistolle, niin meillä kuin muuallakin. Lisäksi läntisten tiedustelupalvelujen toimesta tehtiin erilaisia propagandaoperaatioita ja muita yleiseen mielipiteeseen vaikuttamaan pyrkinyttä väkivallatonta toimintaa. Tämä tiedustelutouhu on aivan oma lukunsa, joka vain paikoin liittyy stay-behind -joukkoihin ja niihin liittyviin kyseenalaisuuksiin.
Toisaalta ainakin CIA näyttää välillä kyseenalaisella tavalla sekaantuneen esimerkiksi Italian sisäpolitiikkaan, ja olihan länsivalloilla vahvasti näppinsä myös Kreikan sisällissodassa. Nämä ovat toki historiallisia tosiasioita jotka on syytä pitää mielessä.
Ganserin teoksen suurin ongelma on kuitenkin se, että hän sotkee nämä kaikki operaatiot toisiinsa megalomaaniseksi "salaiseksi sodaksi kommunismia vastaan", joka näyttäytyy Lontoosta ja Washingtonista johdettuna järjestelmällisenä pyrkimyksenä estää edustuksellisen demokratian toiminta länsi-Euroopassa. Normaali ulkopolitiikka, salaiset operaatiot ja oikeistolainen terrorismi ovat Ganserille kaikki osa samaa valtavaa kapitalistista salaliittoa, jossa mikään ei ole sitä miltä se näyttää ja kaikki lännen viralliset instanssit valehtelevat aina.
Kun Ganser pystyttää tällaisen monoliittisen maailmansalaliiton, ja vielä tekee sen ideologisesti täysin yksisilmäisesti, todellisuus jää kauas taakse. Lisäksi tekstissä menevät jatkuvasti sekaisin dokumentoidut tosiasiat, epämääräiset väitteet ja kuulopuheet sekä kirjoittajan omat spekulaatiot. Kirjoittajan tavoitteena ei näytäkään olevan niinkään "stay-behind" -toimintaan liittyvien kyseenalaisten asioiden ja suoranaisen terrorismin paljastaminen vaan näiden tietojen valjastaminen poliittisiin tarkoituksiin, nimittäin antiamerikkalaisen ja NATO-vastaisen salaliittoteorian kehittämiseen. Kun olennaisin tutkimuskysymys on selvittää missä määrin tämä toiminta oli johdettua ja missä määrin stay-behind -miehet toimivat omaan piikkiinsä, Ganser tuntuu olettavan että kaikki tapahtui osana suurta salaliittoa.
Esimerkiksi Ganserin laajasta Italiaa koskevasta luvusta ei lopulta lainkaan selviä oliko "jännityksen strategia" todella CIA:n tekosia, vai oliko vastuussa Italian salainen poliisi vai äärioikeisto itse; Ganser tyytyy olettamaan että itse Richard Nixon oli antanut asiasta määräykset! Tämä ei enää ole historiantutkimusta. Väite, että Italiassa tapahtuneet terrori-iskut olivat CIA:n käsialaa on täysin kelvollinen hypoteesi, mutta se olisi yritettävä todistaa. Italiassa on operaatio Gladioon liittyen myönnetty, että maassa toimi "stay-behind" -verkosto, ja näyttää todennäköiseltä että sen jäsenet ovat sekaantuneet Italian oikeiston terrorismiin. Eräskin Ganserin lainaama kenraali on myöntänyt verkoston olemassaolon, ja todennut että osa sen jäsenistä on lähtenyt omin luvin toteuttamaan sisäpoliittisia tavoitteitaan. Ganser lainaa tämän, mutta toisaalla väittää useasti että samat terrori-iskut on tehty nimenomaan osana verkoston toimintaa, ilman mitään muuta näyttöä kuin kyseenalaisia kuulopuheita. Hän yksinkertaisesti olettaa että kenraalin täytyy valehdella.
Todellisuudessa on aivan eri asia ovatko esimerkiksi Italian terrori-iskut yksittäisten äärioikeistolaisten tai pienten ryhmien, maanlaajuisen oikeistolaisen upseerien ja tiedustelupalvelun salaliiton, vaiko CIA:n tekosia, tai jonkun näiden yhdistelmän. Ganserille tuntuu riittävän se, että kaikkia näitä on epäilty, ja se todistaa yleisellä tasolla kapitalismin ja NATO:n pahuudesta. Jos voidaan osoittaa, että vaikka jonkin tietyn äärioikeistoryhmän, stay-behind -ryhmän ja tiedustelupalvelun välillä on jokin linkki, se todistaa Ganserille näiden kaikkien kuuluneen samaan epämääräiseen salaliittoon. Mutkat vedetään suoriksi kun eri toimijoiden keskinäisten suhteiden verkostoja ei yritetäkään ymmärtää tai selvittää, vaan kaikkien oletetaan kuuluvan samaan maailmansalaliittoon. Jos jokin tapahtuma näyttää Ganserin mielestä palvelleen Yhdysvaltojen intressejä, silloin oletetaan klassisella salaliittoteorialogiikalla Yhdysvaltojen olleen sen takana.
Otetaan esimerkiksi vaikka Peteanon tapaus. Vuonna 1972 Peteanon kylän lähellä räjähti autopommi, joka tappoi kolme karabinieeriä. Polisiille tuli nimetön puhelu, jossa tekijäksi ilmoittautuivat Punaiset prikaatit, pahamaineiset italialainen kommunistiterroristit. Myöhemmin kävi ilmi, että poliisitutkinta hutiloitiin tietoisesti, ja iskusta paljastui yhteyksiä niin äärioikeistolaisiin salaseuroihin kuin Italian salaisiin palveluihinkin. Tekijäkin jäi lopulta kiinni, ja myönsi iskujen olleen äärioikeiston poliittista terroria, johon oli osallistunut "stay-behind" -verkostoihin kuuluvia ihmisiä, ja joiden toimia Italian tiedustelupalvelut olivat peitelleet.
Mitä tästä voidaan päätellä? Italian viranomaiset ovat voineet toimia näin monesta eri syystä. Sen ajan ilmapiirissä oli helppo syyttää kommunisteja, ja jos asenteiltaan oikeistolaiset poliisit ovat havainneet jälkien johtavan väärälle sylttytehtaalle, ovat he voineet sotkea ne. Toisaalta saatettiin pyrkiä varjelemaan stay-behind -verkostoa, tai ehkä joku poliisin tai salaisten palvelujen jäsen oli yksityishenkilönä sekaantunut juttuun. Poliisien vaikeneminen omiensa tekemistä rikoksista on yleisesti tunnettu tapa. Mahdollisia selityksiä on monia, ja niistä monimutkaisin, ja kaikkein eniten oletuksia vaativa, on monoliittinen Washingtonista johdettu salaliitto.
Mainitsin aiemmin, että Ganser käyttää salaliittoteorioiden logiikkaa teesiensä tueksi hyväksymällä kyseenalaistamatta mitä epämääräisimmätkin "todistajanlausunnot" jos ne sopivat hänen teoriaansa. Ilmeisesti tutkijalle ei ole juolahtanut mieleenkään sellainen vaihtoehto, että jos Italian salainen poliisi oli "jännityksen strategian" takana, heillehän kävisi vallan mainiosti jos siitä syytettäisiin CIA:ta. Italialaiset voinevat luottaa siihen, että Langleystä ja Washingtonista vastataan ainoastaan "No comment", ja vasemmistolaiset innostuvat kun voidaan "todistaa" että CIA on paha terroristijärjestö.
Kaikkein olennaisin tutkimuskysymys jää siis kokonaan selvittämättä, koska kirjoittajan poliittinen vakaumus on jo vastannut siihen.
**
Suomalaista lukijaa kiinnostaa tietenkin Ganserin teoksen Suomesta kertova luku, joka perustuu pitkälti toimittaja Jukka Rislakilta saatuihin tietoihin. Ganser on toki ottanut asiakseen taustoittaa ulkomaalaisille lukijoille Suomen tapahtumia, tavalla joka tekee melko tylysti selväksi kuinka hatarat tiedot hänellä on.
Saksa hävisi toisen maailmansodan, ja Suomi joutui maksamaan Neuvostoliitolle sotakorvauksia sekä solmimaan ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksen, jossa Suomi sitoutui pysyttelemään tulevaisuudessa puolueettomana, samaan tapaan kuin Itävalta Keski-Euroopassa.
(Ganser 2009, s. 268)
Ehkä olen optimisti, mutta olettaisin että Suomessa kuka tahansa poliittisen historian opiskelija tietää että Ganserin käsitys YYA-sopimuksesta on täysin väärä. YYA-sopimuksessa Suomi nimenomaan sitoutui puolustautumaan yhdessä Neuvostoliiton kanssa Saksan hyökkäystä vastaan. Kyseessä oli sotilaallinen liittosuhde, jota ei voi mitenkään verrata Itävallan asemaan. Kun edes näin alkeelliset perusasiat eivät ole tiedossa, on syytä kysyä voiko mihinkään teoksessa annettuun tietoon suhtautua vakavasti. Onko muitakin lähteitä luettu näin huolellisesti?
Esimerkiksi Suomessa suhteellisen kuuluisasta Stella Polaris -operaatiosta, tai Suomen ja lännen tiedustelupalvelujen yhteistyöstä muutenkaan Ganser ei puhu mitään eikä ilmeisesti ole niistä lainkaan tietoinen. Alkeellisintakaan perustutkimusta ei ilmeisesti ole tehty. Rislakin hankkimien tietojen pohjalta Ganser kuitenkin kertoo, että CIA värväsi Suomessa jonkinlaista agenttiverkostoa, sekä "stay behind" -toimintaan että poliittiseen tiedusteluun. Mukana toiminnassa oli ilmeisesti sekä Puolustusvoimien kantahenkilökuntaa että yhteiskunnallisesti vaikutusvaltaisia ihmisiä.
Poliittinen tiedustelu kohdistui muun muassa presidentti Kekkoseen ja hänen "huhuttuihin" KGB-yhteyksiinsä. Ganserilla on aiheesta tahattoman koominen mutta paljonpuhuva huomautus:
Ei ole selvää, miksi salainen armeija epäili kunnioitettua valtiomiestä ja vakoili häntä.
(Ganser 2009, s. 274)
Eiköhän se ole kaikille Suomen historiaa edes ylimalkaisesti tunteville melko selvää.
Suomessakin kuitenkin toimi Yhdysvaltojen tuella "salainen armeija", joka varautui Neuvostoliiton hyökkäykseen ja välitti länsiliittoutuneille tiedustelutietoa. Ganser moralisoi:
Suomen hallitus ei ole tähän mennessä rohjennut tutkia tällaista puolueettomuuden loukkausta eikä kommentoida sitä julkisesti.
(Ganser 2009, s. 279)
Tai lieneekö kyse siitä, että kun aiheesta on avoin maininta mm. Paasikiven päiväkirjoissa ja siitä on tehty tutkimustakin, niin se ei ole ollut enää pitkään aikaan mikään varsinainen salaisuus. Suomessa toimi kuitenkin kylmän sodan aikana niin CIA:n, KGB:n kuin Stasinkin verkostoja, ja näitä monimutkaisia tiedustelusotkuja ei olla yleensäkään haluttu lähteä avaamaan kun niihin ovat epäilemättä sotkeutuneet kaikkien vanhojen puolueiden edustajia. Kun edes romahtaneen DDR:n tiedustelupalvelujen tekemisiä Suomessa ei uskalleta yksityiskohtaisesti julkistaa, niin onko ihme jos vielä toiminnassa olevan CIA:n puuhia ollaan vielä haluttomampia retostelemaan julkisuudessa?
Ganser mielestäni myös liioittelee kuvaillessaan tiedustelutoimintaa. Esimerkiksi CIA:n Suomen verkoston tiedustelutoiminta ei ilmeisesti ole ollut paljoa sen kummallisempaa kuin edellämainittujen Stasin tai KGB:nkään: se on ilmeisesti kostunut lähinnä yhteydenpidosta myötämielisiin suomalaisiin ja Suomen politikan seuraamisesta heidän kauttaan. Suuri osa tiedustelusta on juuri tällaista, ja kuuluu tänäkin päivänä kansainvälisen politiikan normaaliin toimintaan. Paikoittain nämä "stay behind" -verkostot ovat ilmeisesti harjoittaneet selkeämpää vakoilua, esimerkiksi salakuuntelua, mutta enimmäkseen kyse on ollut melkoisen harmittomasta toiminnasta jota on vaikea edes pitää kovin maanpetoksellisena tai "puolueettomuutta loukkaavana". Ganser taas näkee kaiken tällaisen toiminnan kumouksellisena kansallisen suvereniteetin rajoittamisena, mikä ehkä palvelee hänen poliittisia tarkoitusperiään mutta ei tunnu vastaavan todellisuutta.
**
Kaikkein pöyristyttävintä lukemista ovat Ganserin johtopäätökset. Hänen mielestään salaisten stay-behind -armeijoiden olemassaolo todistaa, että NATO-maiden ja itäblokin välillä ei tosiasiassa ollut mitään eroa.
On käynyt selväksi, että kun kylmä sota jakoi Eurooppaa, kansalaisia hallittiin väkivallalla ja terrorilla rautaesiripun molemmilla puolilla. (...) Länsi-Euroopan osalta tämä suvereenisuuden ja itsenäisyyden harhan murskautuminen on tapahtunut vasta äskettäin. Operaatio Gladiosta ja Naton salaisista armeijoista julki tulleet tiedot kertovat paljon hienovaraisemmasta ja salakavalammasta suvereenisuuden rajoittamisen ja manipulaation strategiasta, joka vaihteli suuresti maasta toiseen. Mutta kyse oli yhtä kaikki suvereenisuuden rajoittamisesta. Ja missä stay behind -verkostot toimivat Neuvostoliiton hyökkäyksen puutteessa Länsi-Euroopan maiden demokratian pakkopaitana, siellä operaatio Gladio merkitsi Washingtonin omaa Brezhnevin oppia.
(Ganser 2009, s. 355-56)
Tämän jälkeen lukija ei enää edes ylläty kun Ganser vihjaa syyskuun 11. päivän terrori-iskujen olleen Yhdysvaltojen salajuoni. Hän esittelee alaviitteessä kritiikittä "let it happen on purpose" -versiota 9/11 -salaliittoteoriasta. Sittemmin Ganser on ilmeisesti ryhtynyt lähes täyspäiväiseksi 9/11 -salaliittoteoreetikoksi.
Kukaan täysijärkinen ihminen joka tuntee 1900-luvun historiaa ei voi väittää että edes pahin mahdollinen salaliittoversio NATO:n stay behind -verkostoista rinnastuu Brezhnevin oppiin. Tämän opin nojalla Unkarin ja Tsekkoslovakian kansannousut tukahdutettiin panssarivaunuilla ja toisinajattelijoita vangittiin leireille ja surmattiin. Ganser voi sumeilematta väittää että länsi-Euroopassa tapahtui täysin tähän rinnastettavia asioita, koska hänen teostaan lukiessa ei voi välttyä havaitsemasta että hänellä on paikoin erilainen käsitys kylmän sodan tapahtumista ja historiasta muutenkin kun historiatieteellä, ja hänen teostaan ajaa äärimmäisen vahva poliittinen agenda. Ganserin pyrkimys on todistaa, että Yhdysvallat ja NATO on aivan yhtä paha kuin Neuvostoliitto ja Varsovan liittokin. Väite on täysin naurettava.
Ganserin teos on kokonaisuudessaan masentava kokemus. Kirjoittaja on tehnyt valtavan paljon työtä ja valottanut enimmäkseen pimennossa ollutta, kylmän sodan historian ja Euroopan nykypäivänkin kannalta todella tärkeää aihetta. Hänen työnsä valuu kuitenkin hukkaan, koska kun teos on täynnä päivänselviä asiavirheitä ja tosiasioiden siekailematonta vääristelyä, ei mitään osaa hänen tekstistään voi ottaa sellaisenaan vakavasti. Ganser esittää uskottavasti, että kylmän sodan aikana Euroopan NATO-maissa, ja jossakin määrin myös puolueettomissa maissa, toimi Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian aloitteesta perustettuja "stay-behind" -verkostoja. Se, mitä nämä verkostot jäsenineen todella tekivät ja mikä niiden suhde Euroopassa tapahtuneeseen oikeistolaiseen terrorismiin oli jää avoimeksi kysymykseksi; Ganserin ei tarvitse kysyä tätä, koska hänen poliittinen vakaumuksensa tarjoaa vastauksen. Viime kädessä teoksen tarkoitus ei edes ole vastata omaan tutkimuskysymykseensä, vaan vyöryttää esiin tarpeeksi suuri massa erilaisia "todisteita" ja salaliittoteorioita jotta hän pääsee johtopäätöksenä toteamaan että Yhdysvallat ja NATO ovat yhtä pahoja kuin Neuvostoliitto. Lopulta tarkoitus on siis ainoastaan esittää moraalinen arvio kylmän sodan osapuolista eikä vastata historialliseen kysymykseen. Epäilemättä tällainen on päivänpolitiikassa hyödyllistä retoriikkaa, mutta historiatutkimusta se ei ole.
"Stay behind" -verkostot ja niiden rooli Euroopan oikeistolaisessa terrorissa on historiallinen kysymys joka odottaa asiallista vastausta. Ganserin dogmaattinen vasemmistopamfletti ei sellaista tarjoa.
No comments:
Post a Comment