Dragsvikin varuskunnan säilyttämiselle on selkeät puolustuspoliittiset syyt

Vaikka Dragsvikin varuskunnasta on iltapäivälehtien lööppejä myöten lähdetty tekemään kielipoliittista kysymystä, niin kannattaisi muistaa että Dragsvikin ylläpitämiselle on erittäin vahvat sotilaspoliittiset syyt. Uudenmaan Prikaatin kouluttamista joukoista perustetaan sodan ajan rannikkojääkäripataljoonat, joiden tehtävänä on tiettävästi rauhan aikana demilitarisoidun Ahvenanmaan haltuunotto ja puolustus. Kun Ahvenanmaan väestö on yli 90-prosenttisesti ruotsinkielistä, ja laissa säädetään että varusmieskoulutusta on annettava myös ruotsiksi, on saavutettava synergia melko ilmeinen. Samoin Dragsvikin sijainti on erinomainen juuri tähän tarkoitukseen. Esimerkiksi julkisuudessa kuultu ehdotus siirtää Uudenmaan Prikaatin toiminta Kotkaan on mieletön juuri rannikkojääkärijoukkojen sodan ajan tehtävien kannalta.

Toisaalta Uudenmaan Prikaatin sulauttaminen johonkin suurempaan yksikköön, kuten vaikka Upinniemeen, olisi onneton ratkaisu. Maan ainoana ruotsinkielisenä joukko-osastona Uudenmaan Prikaatilla on selkeä identiteetti, jota tukee se, että Dragsvik on ainoa varuskunta jossa annetaan rannikkojääkärikoulutusta baretteineen kaikkineen. Tällaisen joukko-osastoidentiteetin on sotahistoria todistanut joukon taistelukykyyn positiivisesti vaikuttavaksi tekijäksi, jota tulee pyrkiä vaalimaan. Siksi onkin niin suunnaton häpeä että Panssariprikaatia on kohdeltu niin kaltoin viimeaikaisissa maavoimien uudistuksissa. Osana suurempaa suomenkielistä varuskuntaa Uudenmaan Prikaatin identiteetti katoaisi.

Voi toki olla, että puolustusministeri Stefan Wallin on ajanut Dragsvikin säilyttämistä kielipoliittisista syistä. Sitten on; sitähän hänet on eduskuntaan kaiketi RKP:n edustajana valittu tekemään. Jos hänen katsotaan siitä valehdelleen, niin se on eri asia. Dragsvikin säilyttämisen puolesta on kuitenkin olemassa selkeät puolustuspoliittiset perustelut, kun taas nimenomaan lakkauttamiselle ei tunnu olevan mitään muita perusteita kuin kielipoliittinen kaunaisuus.

Sofian sohva: Iltalehti, mitä v*ttua?

Näin männäviikolla sosiaalisessa linkitettynä tämän:

IL: Sofian sohva: Rakastan kahta miestä

Kumpikin mies haluaisi olla kanssani. Ja minä rakastan molempia. Olen niin fyysisesti kuin henkisestikin aivan rikki. Nukun yöt unilääkkeillä. En pysty tekemään valintaa.

Ei se mitään, Sofia neuvoo:

Sofia: Ihminen kykenee rakastamaan yhtä vahvasti useampaa henkilöä, eli mikään erikoinen tapaus et ole.Rakastunut voi kuitenkin olla kerrallaan vain yhteen ihmiseen, eli jo uudenkin miehen kanssa sinun rakastumisesi meni ohi; se kestääkin nykyisin, kun muutetaan nopeasti yhteen, yleensä vain parisen kuukautta.
Jos tunteet ovat kahteen tasan samat, on otettava järki ratkaisijaksi. Kumman miehen tausta on parempi? Kummalla on parempi koulutus tai kumpi ansaitsee enemmän? Kumman kanssa olisi pitkässä juoksussa turvallisempaa? Kumman kanssa olisi mieluisinta saada lapsi ja miksi? Kummasta äitisi enemmän tykkää? Entä isä ja kaverit? Kumman perhe sinulle on läheisempi? Kynä vaan käteen ja ruksaamaan.Pakkohan se on tässä yhteiskunnassa valita, kun kahta ei voi saada. Tuskin miehetkään suostuvat mihinkään kaksintaisteluun.

Lihavointi tämän kirjoittajan, joka repii hiuksiaan. Siis mitä, ihminen voi rakastaa montaa ihmistä yhtä vahvasti, mutta kaikki paitsi yksi pitää heivata pihalle, "kun kahta ei voi saada". Hei "Sofia", kahta tai useampaankin voi saada. Sitä sanotaan polyamoriaksi. Siitä vaan Suomen polynomisalaseuran kotisivuille lukemaan lisää.

Aikamoisilla laasasmarkkinoilla Sofiammekin muuten elää: ota se jolla on isompi liksa... Kas kun ei se jolla on isompi vehje. Tosin sekin olisi parempi kriteeri kun se, kummasta äiti tykkää enemmän. Nimimerkki Melba: ota molemmat. Jos poly on äijille yhtä uutta kuin Iltsikan lööppilekurillekin, niin voi olla mielenkiintoiset neuvottelut edessä, mutta kannattaa ainakin ehdottaa. Suomessa on paljon onnellisia polypalloja, ja teistäkin voi tulla sellainen. Yksiavioisuus on keksitty juttu eikä mikään luonnonlaki.

Kieltämättä satunnainen blogisti saattaa vaikuttaa vähän hassulta ihmissuhdeneuvojalta, mutta parempi sekin kuin lekuri jonka mielestä vaihtoehdot ovat yksiavioisuus ja kaksintaistelu (?!).

Ei tämä huvi vielä tähän lopu. "Sofialla" oli myös neuvoja naiselle, joka oli suhteessa masentuneen miehen kanssa:

Tuollainen parisuhde kannattaa heti lopettaa. Poikaystäväsi lienee ei pelkästään laiska vaan masentunut. Jos hän ei saa aikaiseksi hakea itselleen hoitoa, niin ota yhteys hänen omaisiinsa. Ehkä siinä perheessä joku olisi valmis auttamaan ja ottamaan vastuuta.
Sinä olet vieras henkilö, jonka vastuulle yksiössä makaavaa nuorta miestä ei mitenkään voi kaataa. Sinulle on pääasia, että saat omat asiasi kuntoon.

Tätä ei kohta enää kestä selvin päin. Naiset! Jos miehenne sairastuu masennukseen: käskyllä "Sairas" teistä tulee miehellenne "vieras henkilö" heti välittömästi. Käskyllä "hylkää" poistutte suhteesta ja yhteisestä kodista käteni osoittamaan suuntaan. "Sairas - hylkää!"

Voin vain olla kiitollinen ettei oma avovaimoni saanut tuollaisia neuvoja, tai jos sai, niin ei noudattanut. En nimittäin tiedä missä tänä päivänä olisin jos hän olisi lähtenyt ovet paukkuen kävelemään koska olin masentunut. Tai mitä paskanpuhumista tämä nyt on: koska olen bipolaarinen ja aika pitkiä jaksoja helvetin masentunut. Kirjoitin siitä paskan romaaninkin. Loistava neuvo, Sofia. Selvästi se äijä on masentunut ja syrjäytymässä. Äkkiä pakoon.

Hei nimimerkki. Lähden siitä oletuksesta, että välität vielä masentuneesta miehestäsi. Jos miehesi ei saa sinulle avainta teetettyä, niin ota sitä vaikka kädestä kiinni ja sano että mennään yhdessä teettämään se avain. Jos se ei saa soitettua sinne duunipaikalle, niin kysyppä miksi. Esimerkiksi allekirjoittanut vihaa ventovieraille soittamista yli kaiken, oikeastaan ilman mitään sen kummempaa syytä. Puhuminen voi kummasti auttaa. Kun se makaa siellä sängynpohjalla masentuneena, niin käy halaamassa sitä. Masentunut ihminen on sairas ja tarvitsee apua. Ei välttämättä mitään sähköshokkeja tai vitullisia psykolääkkeitä, vaan ihmiskontakteja. Ei sellaisia laupiaita samarialaisia jotka tulee sängyn viereen istumaan ja sanoo että "kerro vaan jos me voidaan tehdä jotain", ja sitten ihmettelee kun ei se sanonut mitään, vaan ihan tavallisia ihmisiä jotka on sen kavereita. Ennen kaikkea se tarvitsee sitä ettei sitä jätetä yksin sinne sängynpohjalle.

Tai voithan tehdä niin kuin tämä lööppipuoskari neuvoo ja karata etsimään sitä parempitasoista miestä jolla ei ole masennusta. On varmaan isompi liksakin, ja äiti tykkää. Ihmettele siinä sitten että miten niitä on niitä syrjäytyneitä.

Tietenkin kaikella on rajansa, eikä ketään voi velvoittaa pysymään suhteessa vain siksi että toinen on sairas. Mutta mitä helvetin vihoviimeistä ihmisvihaa se on, että lääkäri neuvoo että masentunut ihminen pitää samantien hylätä? Ja vielä nimittelee sitä laiskaksi? Joo, jätä se laiskuri sinne keskenään syrjäytymään. Sama lehti kyllä kauhistelee pääkirjoituksissa ja artikkeleissa nuorten miesten syrjäytymistä, ja samalla jakelee tällaisia neuvoja ihmissuhdepalstallaan.

Tässä on suomalaisen journalismin moraali. Jos ei olla tehtailemassa keksittyjä juttuja, niin lietsotaan yhdellä palstalla sitä mitä toisella tuomitaan. Tuo "Sofian" neuvo on sydämettömin juttu mitä olen suomalaisesta lehdestä pitkään aikaan lukenut. Häpeäisitte kun tuollaista painatte.

Finnenfrage: suomalaiset rotuteorioiden maailmassa

Aikoinaan 1700-luvulla keksittiin ryhtyä jakamaan ihmiskuntaa eri rotuihin. Tällaisille rotujaoille ei ole mitään tieteellistä perustaa, ja ne ovatkin yleensä lähinnä nojatuoliantropologien keksimiä. Siinä mielessä erilaiset rotuopit kuuluvat selvästi hörhölogian alaan, mutta sivuavat toki varsinaista poliittista historiaakin, niillä kun on ikävä kyllä tehty politiikkaa - usein katastrofaalisin seurauksin. Mielenkiintoisen käsityksen rotuoppien ihmeellisestä maailmasta saa jäljittämällä suomalaisten asemaa niissä.

Seuraan tässä edesmenneen Aira Kemiläisen esitystä käteen sattuneesta Studia Historica -sarjan englanninkielisestä teoksesta. Sinänsä erinomaista läpileikkausta suomen kansan rotuidentiteetin etsimisestä haittaa kovasti tankeroenglanti jolla se on kirjoitettu, sekä anteeksiantamattoman naiivi kuva Suomen historiasta joka teoksessa annetaan. Tällaisesta aiheesta ulkomaalaiselle yleisölle kirjoitettaessa on aivan ihmeellistä että toistetaan kritiikittä silotellun patrioottinen kertomus Suomen historiasta. Ainakin allekirjoittaneessa herätti myös hilpeyttä nuijasodan kääntäminen muotoon club war, joka tuo elävästi mieleen South Parkin mukaan Kanadassa laajaa tuhoa aiheuttaneet kolasodat. Puutteistaan huolimatta Kemiläisen teos on kuitenkin mainio yleisesitys, ja on vuosikymmenen verran suomenkielistä alkuteosta uudempi.

**

Ensimmäisissä rotuopeissa maailman väestö jaettiin ihonvärin mukaan, jota filosofi Immanuel Kant piti ainoana pysyvänä rotuja erottavana tekijänä. Kantin rodut olivat Euroopassa, Länsi-Aasiassa ja Pohjois-Afrikassa asuvat valkoiset, Aasian keltaiset, Afrikan mustat sekä Amerikkojen punaiset. Antropologian isä Johann Friedrich Blumenbachin värijakoon mahtui viisi rotua: "kaukasialainen" (eurooppalainen), mongolidi, negridi, intiaani ja malaiji. Innokas kallonmittaaja ja antropologi Blumenbach on sivumennen sanoen vastuussa siitä että "valkoisia" nimitetään vieläkin kaukasialaisiksi: hänestä Kaukasuksella, ja nimenomaan Georgiassa, oli löydettävissä maapallon kauneimmat (ja täten siis rodullisesti puhtaimmat) ihmiset, ja tällä perusteella hän piti Kaukasusta ihmiskunnan alkukotina. Alla georgialainen.

Itse Linné jakoi rodut suoraan mannerten mukaan eurooppalaisiin, aasialaisiin, afrikkalaisiin ja amerikkalaisiin. Nämä saivat nimet ja kuvaukset teoksessa System naturae:

- homo sapiens europaeus: valkoinen, vakava ja vahva
- homo sapiens americanus: punertava, temperamenttikas ja alistuva
- homo sapiens asiaticus: keltainen, melankolinen ja ahne
- homo sapiens afer: musta, passiivinen ja laiska

Kun Blumenbachilla rodullinen ylemmyys liittyi ensisijaisesti ulkonäköön ja kauneuteen, Linné liitti keksimiinsä rotuihin jo luonteenpiirteitä. Kemiläinen huomauttaa teoksessaan että näillä rotuintoilijoilla ei kuitenkaan ollut edes selkeää käsitystä siitä miltä luokittelemiensa alueiden asukkaat todella näyttivät, saatikka mitään tutkimustietoa näiden jakojen perustelemiseksi. Korkeintaan ne heijastivat eurooppalaisen sivistyneistön ennakkoluuloja.

Euroopan kansojen sisäisen jaottelun taustalla oli osin kielitiede, jossa oltiin jo aiemmin havaittu että suomi ei kuulu indoeurooppalaisiin kieliin. Tästä pääteltiin että suomalaiset polveutuvat eri kansoista kuin esimerkiksi ruotsalaiset, ja rotuteorioiden syntyaikana suomalaisten esi-isinä pidettiin yleensä skyyttejä. Suomalaiset laskettiin monessa luokittelussa turaanikansaksi, yhdessä esimerkiksi turkkilaisten kanssa. Tästä ajattelusta näkee kaikuja vielä tänäkin päivänä mitä ihmeellisimmissä yhteyksissä; ei ole esimerkiksi vieläkään lainkaan tavatonta että Turkissa kuvitellaan suomalaisten olevan jonkinlainen sukulaiskansa juuri tämän kuvitellun turaaniyhteyden kautta.

Suomalaisten rodullinen asema turaaneina oli kuitenkin epämääräinen: joissakin luokitteluissa turaanien jälkeläiset laskettiin kaukasialaisiksi, joissakin taas mongolideiksi. Suomessa käytiin 1800-luvulla aiheesta keskustelua vaikutusvaltaisissa piireissä: Elias Lönnrot korosti etteivät suomalaiset muistuttaneet ulkonäöltään mongoleja ja M.A. Castrén otti suorastaan asiakseen todistaa etteivät suomalaiset olleet halveksuttuja mongoleja. Toisaalta J.V. Snellman, joka hegeliläisenä piti kansanhenkeä biologista rotua tärkeämpänä, oli sitä mieltä että suomalaiset voisivat ennemmin pyrkiä todistamaan että turaanitkin voivat olla aivan yhtä arvokas kansa kuin kaukasialaisetkin.

Samoihin aikoihin muun Euroopan käsitys suomalaisten rodullisesta identiteetistä muuttui. Osana Venäjän imperiumia suomalaiset rinnastuivat muihin tsaarin alamaisiin suomensukuisiin kansoihin, ja Venäjän lehdistössä suomalaisia pidettiinkin jonkinlaisina primitiviisinä alkuasukkaina. Suomen alueen Venäjälle menettäneessä Ruotsissa yleistyi käsitys suomalaisista mongolideina. Myös saksalaisissa tietosanakirjoissa väitettiin yleisesti suomalaisia mongoleiksi; vieläpä 1913 julkaistussa tietosanakirjassa esitetään suomalaisten olevan vinosilmäisiä. Viitteet suomalaisten mongolialaisesta syntyperästä poistuivat saksalaisista hakuteoksista vasta toisen maailmansodan jälkeen. Lienee tarpeen korostaa etteivät suomalaiset olleet 1700- tai 1800-luvulla tiettävästi yhtään sen enempää "mongolidien" näköisiä kun nytkään, mutta arvon rotuoppineet yksinkertaisesti keksivät päästään että näin oli.

**

Suomalaisten eurooppalaisuus muuttui entistäkin kyseenalaisemmaksi 1800-luvun puolivälissä kun arjalaisuus keksittiin. Saksalaissyntyinen kielitieteilijä Friedrich Max Müller esitti teoriansa indoeurooppalaisista kielistä arjalaisina kielinä, joiden puhujat olivat kulttuurisesti ylempiarvoisia kuin turaanit. Arjalaisten kielten ajatus sinetöi suomalaisten aseman alempiarvoisina mongoleina jotka eivät kuuluneet Euroopan edistyksellisiin kansoihin. Valekreivi Joseph Arthur de Gobineaun (kreivinä esiintyneenä de Gobineaulla ei todellisuudessa ollut aatelisarvoa) suursuosion saavuttaneessa rotuluokittelussa 1850-luvulta suomalaiset oli laskettu keltaisten kansojen joukkoon. Gobineau käytännössä perusti rasismin ja rotuopin sellaisena kun se tänään tunnetaan kuvauksellaan arjalaisesta herrarodusta, joka yksin omaa kyvyn luovaan toimintaan ja kulttuurin kehittymiseen, mutta jota uhkaa verensekoittuminen alempien rotujen kanssa. Kaikki maailman korkeakulttuurit olivat Gobineaun katsomuksessa arjalaisten tuottamia, koska vain heillä oli rodullinen kyky luoda todellista korkeakulttuuria.

Gobineaun teoksessa suomalaisia kuvaillaan Euroopan ja Aasian primitiiviseksi alkuperäiskansaksi, joka on lyhytkasvuista ja epämuodostunutta. Tunnusmerkkeihin kuuluvat heikot raajat ja vinot silmät. Suomalaiset olivat ikäänkuin keltaisen rodun kantaisiä, koska Gobineau katsoi esimerkiksi kiinalaisten olevan suomalaisten ja arjalaisten sekoitus; eiväthän he olisi voineet rakentaa korkeakulttuuria ilman arjalaista verta! Malaijit taas olivat suomalaisten ja mustien jälkeläisiä. Gobineaun mielestä hänen aikansa suomalaiset olivat myös arjalaisten ja suomalaisten sekoitus, eivätkä siis puhdasverisiä suomalaisia. Hänelle suomalaiset olivat ihmiskunnan vähäisimpiä edustajia, "pohjoisen neekereitä".

Kemiläinen huomauttaa että Gobineau ei arvatenkaan koskaan ollut nähnyt ensimmäistäkään suomalaista, eikä hänellä näyttänyt mitään tietojakaan aiheesta olevan. Gobineaun suomalaiskuva on mielikuvituksen tuotetta, mukaanlukien ihmeellinen väite jonka mukaan suomalaiset olivat ihmissyöjiä. Gobineaun luokittelu jäi kuitenkin elämään, ja 1800-luvun lopulla suomalaisia pidettiin yleisesti mongoleina. Suomalaisten rodullisesta identiteetistä syntyi kysymys, "Finnenfrage", kun ranskalainen antropologi de Quatrefages raivostui vuosien 1870-71 Ranskan ja Preussin sodasta ja haukkui preussilaiset ei-germaanisiksi suomalaisbarbaareiksi. Asiasta kehkeytyi riita, jonka ratkaisemiseksi saksalainen patologi Rudolf Virchow matkusti Suomeen selvittämään suomalaisten syntyperää. Hän järkyttyi havaitessaan suomalaisten olevan vaaleahiuksisia, mutta pystyi kuitenkin kallonmittauksen keinoin osoittamaan että suomalaisten kalloissa oli selkeitä puutteita, joiden johdosta suomalaisia oli pidettävä osin eläiminä. Tällaisten havaintojen pohjalta Saksassa kehitettiin myöhemmin ajatus vaaleista mutta aasialaisista itäbalttilaisista kansoista, joihin suomalaiset joissakin tarkasteluissa laskettiin.

Suomessa puhjennut kieliriita kärjisti rotuoppeja entisestään kun ruotsinkieliset pitivät itseään arjalaisina germaaneina ja suomenkielisiä raakalaismaisina mongoleina. Ruotsissa tuotettiin vielä 1920-luvullakin rodullisia tulkintoja Suomen kansalaissodasta, joka nähtiin totuudenvastaisesti suomenkielisten kollektivismiin taipuvaisen mongoliroskajoukon kapinana ruotsinkielisiä arjalaisia vastaan. Ruotsalaisten rotuteoreetikkojen ajattelussa suomalaiset eivät kyenneet primitiivisenä kansana itse luomaan tai ylläpitämään korkeakulttuuria, vaan kaikki kulttuuri Suomessa oli yksinomaan arjalaisten ruotsalaisten luomus. Näillä rotuopillisilla perusteilla Suomesta ei olisi pitänyt lainkaan tulla itsenäistä valtiota, vaan se olisi pitänyt ottaa ruotsalaisten suojelukseen jotta nämä voisivat hallita primitiivisempiä suomalaisia, joilla ei rodullisen alemmuutensa vuoksi ollut kykyä pyörittää omaa valtiota.

Käsitys suomalaisista tummahiuksisina, keltaihoisina mongoleina eli sitkeästi muun Euroopan mielissä. Kemiläisen teoksessa on huikea anekdootti vuodelta 1910, kun englantilainen lehtimiesdelegaatio saapui Helsinkiin. Nation-lehden toimittaja Henry W. Newinson oli ihmeissään kun delegaatiolle järjestetyllä vastaanotolla ei näkynyt lainkaan suomenkielisiä ihmisiä. Hänen käsityksensä oli että kaikki suomea äidinkielenään puhuvat ovat tummia ja vinosilmäisiä mongoleja, ja sillä perusteella tilaisuudessa olleet vaaleatukkaisten ja -ihoisten ihmisten täytyi kaikkien olla ruotsinkielisiä! Ranskalainen kirjailija Jules Romains ihmetteli samoin perustein ettei suomenkielisiä näkynyt Helsingin katukuvassa lainkaan. Tästä huolimatta jotkut ulkomaalaiset tarkkailijat onnistuivat käymään vielä 1900-luvullakin Suomessa ja muodostamaan käsityksen suomalaisista tummina mongoleina. Tiedä sitten ketä he ovat täällä tavanneet; kyse lienee lähinnä ihmismielen kyvystä nähdä mitä tahtoo. Hiusten ja ihon värin puolesta suomalaiset ovat kuitenkin tiettävästi Euroopan vaaleimpia kansoja.

Yhdysvalloissa suomalaisiin yleensä suhtauduttiin valkoisina eurooppalaisina, mutta poikkeuksia oli. Amerikkalaisissa koulukirjoissa määriteltiin vielä maailmansotien välisenä aikana suomalaiset mongoleiksi, ja jotkut amerikansuomalaiset ovat kertoneet joutuneensa tällaisen historiantunnin jälkeen rasistisen kiusaamisen kohteeksi. Tiettävästi joiltakin suomalaisilta sosialistilta yritettiin evätä oleskelulupia vuoden 1917 maahanmuuttolain nojalla: se kun kielsi aasialaisten maahanmuuton Amerikkaan! Vielä niinkin myöhään kun vuonna 1987 on New York Timesin toimittaja Flora Lewis onnistunut näkemään suomalaisissa selkeitä merkkejä fiktiivisten mongoliesi-isiemme fysionomiasta. Käsitys suomalaisten aasialaisuudesta elää vieläkin myös Japanissa, jossa suomalaisia joissakin yhteyksissä pidetään aasialaisena veljeskansana. Toivottipa Mongolian pääministeri 1980-luvulla suomalaiset vieraansa tervetulleiksi takaisin kansansa alkukotiin. Väitä siinä sitten vastaan!

**

Suomalaisten luokittelulla mongoleiksi oli mielenkiintoisia seurauksia myös Suomen ja Natsi-Saksan suhteisiin. Vaikka suomalaisia pidettiin vallitsevan rotuopin nojalla mongolisina ali-ihmisinä, laski Kolmannen valtakunnan rotuteoreetikko Alfred Rosenberg Suomen korkeimpaan, pohjoiseen, rotuun. Hän seurasi rotuajattelija Hans F. K. Güntheria, joka oli lanseerannut ajatuksen pohjoisesta rodusta arjalaisuuden korkeimpana muotona. Günther oli kuitenkin hyväksynyt vain suomenruotsalaiset pohjoiseen rotuunsa, mutta Rosenberg laski koko Suomen pohjoiseksi kansaksi. Koska rotuopit eivät viime kädessä perustu mihinkään, voidaan niitä muokata jokaisen ajan tarpeisiin; Rosenbergille vuoden 1918 kansalaissota edusti Suomen voittoa aasialaisesta kommunismista ja ikään kuin todisti suomalaisten kelvollisuuden uuden maailmanjärjestyksen jäseniksi. Näin suomalaiset muuttuivat kädenkäänteessä itäbalttilaisista ali-ihmisistä ihailtavaksi pohjoiseksi herrakansaksi.

Güntheriltä peräisin olevaa ajatusta pohjoisista kansoista ryhdyttiin ajamaan pohjoismaihin kohdistuneessa propagandassa. Se kuitenkin törmäsi heti ongelmiin, kun Ruotsissa ja Suomessa ei lainkaan hyväksytty ajatusta suomalaisista germaanisena kansana. Eräs ruotsalainen lehti kysyikin oliko "pohjoisen ajatuksen" perustana nyt rotu, jolloin suomalaiset eivät kuuluneet joukkoon, vai maantiede, joka taas rajasi ulos Saksan? Ministeri Rolf Witting väänsi Saksan suurlähettiläs Blücherille kesällä 1935 rautalankaa ja selitti etteivät suomalaiset yksinkertaisesti olleet germaaneja, eivätkä he voineet siksi hyväksyä ajatusta "pohjoisesta rodusta". Näiden keskustelujen ja muun palautteen tuloksena Natsi-Saksa luopui pohjoisen rodun propagandastaan. Sen tilalle kehiteltiin erilaisia ajatuksia "Itämeren kansojen kohtalonyhteydestä" ja ties mistä, rotuoppeja kun voi sinänsä polkaista täysin tyhjästä, mutta lopulta Suomen kohdalla päädyttiin korostamaan vuoden 1918 suomalais-saksalaisen yhteistyön perinnettä ja muita poliittisia, ei-rodullisia, teemoja.

Myös SS-järjestön suhtautuminen suomalaisiin oli ristiriitaista. Kun suomalaista SS-pataljoonaa ryhdyttiin värväämään tahtoi SS koostaa sen ensisijaisesti ruotsinkielisistä suomalaisista, ilmeisesti Güntherin oppia seuraten. Enemmistö pataljoonasta kuitenkin koostui lopulta suomenkielisistä, jotka olivat yllättäen läpäisseet SS:n keksityt antropometriset rodullisen puhtauden kriteerit. Toisaalta Himmlerin tiedetään olleen hyvin kiinnostunut suomalaisista, joita hän piti puhtaana pohjoisena kansana jonka kansanperinteessä oli tallella muinaisten arjalaisten viisautta.

Suomalaisten rodullisen statuksen ongelman ratkaisi lopullisesti Adolf Hitler nimittämällä marraskuussa 1942 suomalaiset pohjoisen rodun kunniajäseniksi. Norman Rich on spekuloinut että Hitlerin tarkoituksena oli muodostaa Suomesta Kolmannen valtakunnan puskurivaltio pohjoisella sivustalla, kuten Turkista oli määrä tulla puskuri etelässä. Kumpikin maa edusti vankasti neuvostovastaista veljeskansaa, joka ei kuitenkaan kuulunut rodullisesti arjalaisen Saksan täysjäseneksi. On jotenkin huvittavaa että Suomi taas rinnastuu Turkkiin, ikään kuin osana germaanis-turaanista yhteisrintamaa.

**

Tavasta jolla suomalaisia käsiteltiin 1800- ja 1900-luvun rotuopeissa näkee melko tylysti kuinka kaukainen ja huonosti tunnettu kansa suomalaiset silloin olivat. Suurin osa rotuoppien luonnehdinnoista suomalaisista on suorastaan järjenvastaisia, ja niiden kumoamiseksi luulisi riittäneen yhden Helsingin-vierailun. Näin ei käytännössä kuitenkaan ollut, koska monet Kemiläisen teokseen kootut esimerkit kertovat tylysti siitä kuinka ihmiset voivat etenkin rotuasioissa nähdä juuri mitä haluavat. Toisaalta sitä myös toivoisi että vasta suhteellisen hiljattain mongolidisen ali-ihmisen statukselta pelastuneet suomalaiset eivät olisi aivan yhtä hanakasti pystyttämässä uusia rotuopillisia rakenteita, mutta sekin on osoittautunut turhaksi toivoksi.

Erilaisiin rotuoppeihin ja muihin hörhöilyihin palataan tässä blogissa vielä. Toivottavasti tästä lyhyestä katsauksesta kuitenkin saa jonkinlaisen kuvan siitä millaista roskaa rotuopit ovat, ainakin meidän keltaihoisten, vinosilmäisten ihmissyöjien näkökulmasta.

**

Lähteet:

Britta Hiedanniemi, Kulttuuriin verhottua politiikkaa: Kansallissosialistisen Saksan kulttuuripropaganda Suomessa 1933-1940, Otava 1980

Aira Kemiläinen, Finns in the Shadow of the "Aryans": Race Theories and Racism, Studia Historica 59, Suomen historiallinen seura 1998

Norman Rich, Hitler's War Aims II: The Establishment of the New Order, W.W. Norton & Company, Inc., 1974