Monday, May 27, 2013

Kohdistan iskut omaan ruumiiseeni: kristinusko ja lihavuuden demonisointi

Jokainen kilpailija noudattaa lujaa itsekuria, juoksijat saavuttaakseen katoavan seppeleen, me saadaksemme katoamattoman. Minä en siis juokse päämäärättömästi enkä nyrkkeillessäni huido ilmaan. Kohdistan iskut omaan ruumiiseeni ja pakotan sen tottelemaan, jottei itseäni lopulta hylättäisi, minua, joka olen kutsunut muita kilpailuun.
- Ensimmäinen kirje korinttilaisille, 9:25-27

Yksi 2000-luvun suurista media-aiheista on lihavuus. Milloin lehdet kirjoittavat ylipainon vaaroista kansanterveydelle, milloin taas televisiosta tulee uusin tositv-ohjelma jossa läskit laihduttavat. Joka vuosi joku jaksaa valitella kutsuntojen yhteydessä ylipainoisia asevelvollisia, ja kaupan lehtihyllyä on mahdoton katsoa näkemättä dieettineuvoja, karppausreseptejä ja ihmetarinoita laihdutuksesta. Ja niin edelleen.

Yksi lihavuuspuheen toistuva teema on lihavuuden häpeällisyyden korostaminen. Se tuntuu lähtevän sellaisesta kummallisesta ajatuksesta etteivät lihavat ihmiset ymmärtäisi yhteiskunnan pitävän ylipainoisuutta ei-toivottuna ominaisuutena. Sosiologisesti sanoen lihavuus pyritään stigmatisoimaan. Ajatus on totaalisen naurettava. Uskoisin jokaisen lihavan ihmisen tietävän että lihavuus on nykyään yksi yhteiskuntamme vahvimmista stigmoista: lihavien ihmisten kiusaaminen ja nöyryyttäminen painonsa vuoksi on jatkuvaa, ja leimaava julkinen lihavuuspuhe oikeuttaa sen kansanterveyden nimissä ja rohkaisee sitä. Lihavien läheiset saattavat kuvitella toimivansa jopa toisen parasta ajatellen kiusatessaan tätä lihavuudesta. Olen itsekin kokenut vuosikausia tällaista henkistä väkivaltaa. Todellisuudessa lihavuuden leimaaminen ei palvele mitään hyödyllistä tarkoitusta. Päinvastoin, lihaviin kohdistuva henkinen väkivalta todennäköisemmin vain murskaa heidän itsetuntonsa.

Lihavien kiusaamisen ja nöyryyttämisen takana on kuvitelma lihavuudesta tahdon puutteena. Ajatellaan että kaikki ihmiset haluavat olla laihoja, joten lihavat ovat ikäänkuin epäonnistuneita laihoja. Juuri tällaisella logiikalla voidaan kuvitella että leimaaminen ja muu henkinen väkivalta voisivat toimia kannustimena lihavalle. Tässä ajattelumallissa tietenkin kätevästi sivuutetaan muun muassa se että ihmiselle voi kertyä ylipainoa hyvin monista syistä, esimerkiksi sairauden tai aineenvaihdunnan häiriön kautta. Tämän tapaisista vaivoista kärsivien ihmisten nimitteleminen ja kiusaaminen lihavuudesta on mieletöntä. Muutenkin henkisen väkivallan ainoa todennäköinen seuraus on itsetunnon tuhoutuminen ja masennus, jota tietenkin pidetään myös heikkoutena ja tahdon puutteena. Masentuneisiin kohdistetaankin usein aivan samanlaista henkistä väkivaltaa, kun esimerkiksi surullisenkuuluisassa syrjäytymiskeskustelussa vakavasti mielisairaat ihmiset leimataan laiskoiksi pullamössösukupolven työnvieroksujiksi. Syrjäytyminen, ylipaino ja masennus ovat vahva toisiaan ruokkiva kierre josta tämän kirjoittajalla on vuosia henkilökohtaista kokemusta. Jokaista on pahentanut ja pitkittänyt kiusaaminen jonka kohteeksi olen niiden johdosta joutunut. Jos joku todella kuvittelee että mikään näistä ongelmista on ratkaistavissa sillä että häpäistään niiden uhreja lisää, pidän heitä paljon itseänikin sairaampina ihmisinä.

**

Nyt iloitsen saadessani kärsiä teidän hyväksenne. Sen, mitä Kristuksen ahdistuksista vielä puuttuu, minä täytän omassa ruumiissani hänen ruumiinsa hyväksi, joka on seurakunta.
- Kirje kolossalaisille, 1:24

Tapa jolla lihavuudesta puhutaan julkisuudessa on monella tavalla aatehistoriallisesti mielenkiintoista. Silloin kuin lihavuuspuhetta perustellaan kansanterveydellisesti, on mukana tietenkin vahva nationalistinen sävy. Suomessakin on julkisesti vaadittu erilaisia lihavuuteen kohdistuvia rangaistustoimenpiteitä, kansanruumiin terveyden nimissä, ja kyseenalaistettu lihavuuden ja muiden "itse aiheutettujen sairauksien" hoitaminen yhteisillä varoilla. Nationalistisen lihavuuspuheen huipentuma on kutsuntoihin liittyvä asevelvollisten ylipainon ja huonon kunnon surkuttelu: kiittämätön nuoriso ei ole pitänyt ruumistaan tarpeeksi hyvässä kunnossa valtion käytettäväksi. Lihavuuspuhe muistuttaa siitä että kansalaisen ruumiin on oltava valtion käytössä, sekä uusien kansalaisten tuottamiseen että miesten tapauksessa lisäksi väkivaltakoneiston tarpeisiin.

Nationalismissa ja etenkin fasismissa suosittu ajatus kansakunnan muodostamasta kansanruumiista on ilmiasultaan läheistä sukua kristilliselle ajatukselle seurakunnasta Kristuksen ruumiina. Nykyinen lihavuuspuhe on kuitenkin selkeimmin sukua Paavalin ajatukselle lihan kuolettamisesta. Paavali esittelee ajatuksen teologisessa pääteoksessaan Roomalaiskirjeessä seuraavasti:

Meillä on siis velvollisuuksia, veljet, mutta ei itsekästä luontoamme kohtaan; ei meidän pidä elää sen mukaan. Jos elätte luontonne mukaan, te kuolette, mutta jos Hengen avulla kuoletatte syntiset tekonne, te saatte elää.
- Kirje roomalaisille, 8:12-13

Paavalille ruumis näyttäytyy hengen vihollisena, joka on kuoletettava jotta ihminen voi pelastua. Perisynnin turmelema ruumis on hengelle vain haitta. Samanlainen suhde ruumiiseen näkyy Outi Pajalan tutkimissa Painonvartijoiden "menestystarinoissa":

Toisaalta naiset kertovat, että lihavana heidän oli vaikea saada "itsensä esiin kilojen takaa". Ulkoisen olemuksen ja sisäisen minuuden koetaan olleen ristiriidassa keskenään ja laihduttamisen uskotaan ratkaisseen tuon ristiriidan. (...) Ruumiillisuuden raadollisuus liitetään ainoastaan lihavaan ruumiiseen ja lihavuudesta on hankkiuduttava eroon, jotta yksilön todellinen persoonallisuus voisi tulla esiin.
- Pajala, s. 95

Paavali ilmaisee aivan saman ajatuksen:

Tarkoitan tätä: antakaa Hengen ohjata elämäänne, niin ette toteuta lihanne, oman itsekkään luontonne haluja. Liha haluaa toista kuin Henki, Henki toista kuin liha. Ne sotivat toisiaan vastaan, ja siksi te ette tee mitä tahtoisitte.
- Kirje galatalaisille, 5:16-17

Paavalin ajattelussa ihmisen todellinen persoona on henkinen, ja ruumis himoineen estää tätä persoonallisuutta toteuttamasta itseään. Aivan kuten nykyisessä lihavuuspuheessakin, ihmisen on hallittava oma ruumiinsa ja alistettava se korkeammalle tavoitteelle voidakseen olla yhteisön kunniallinen jäsen.

Ne, jotka ovat Jeesuksen Kristuksen omia, ovat ristiinnaulinneet vanhan luontonsa himoineen ja haluineen.
- Kirje galatalaisille, 5:24

Feministisissä ruumiillisuutta käsittelevissä kirjoituksissa puhutaan kulttuurissamme monella tavalla ilmenevästä ruumiin ja "sielun" vastakkainasettelusta hyvin yleisluontoisesti, vedoten joko yleisesti länsimaisen filosofian perintöön tai täsmällisemmin kartesiolaiseen dualismiin. Tämä on minusta sikäli vähän hassua että Paavalin kirjeet on laadittu puolitoista tuhatta vuotta ennen Descartes'in teoksia, ja nimenomaan Paavalin versio Platonin ajatuksesta ruumiista sielun vankilana ja hänen näkemyksensä hengen vapautumisesta lihan kuolettamisen kautta tuntuvat toistuvan sellaisinaan 2000-luvun Painonvartijoissa.

**

1 § - Kaikki luonnonvastaisuus on rappiota. Rappeutunein ihmislaji on pappi: hän opettaa luonnonvastaisuutta. Pappiin ei tepsi väittely vaan vankila.
- Friedrich Nietzsche, Antikristus, s. 98

Teoksensa Koolla on väliä! johdannossa Hannele Harjunen ja Katariina Kyrölä kysyvät kuka hyötyy lihavuuden demonisoimisesta. He kiinnittävät huomiota mm. siihen että Maailman terveysjärjestö WHO:n painosuositusten takana on joukko asiantuntijoita joista lähes jokaisella on vahvat henkilökohtaiset yhteydet laihdutusklinikoihin, laihdutustuotteita valmistaviin yhtiöihin ja lääke- ja laihdutusbisnekseen yleensä. Siltä osin vaikuttaa selvältä että lihavuuden ylimedikalisaatiota on osaltaan ajamassa puhdas voitontavoittelu. Voidaan kuitenkin kysyä onko lihavuutta demonisoivilla ruumisnormeilla myös jokin sosiaalinen funktio. Nähdäkseni tähän on hedelmällistä hakea vastausta nimenomaan länsimaisen ruumissuhteen kristillisestä aatehistoriasta.

Syy- ja rangaistuskäsite, koko "siveellinen maailmanjärjestys" on keksitty tiedettä vastaan, - estämään ihmisen vapautumista papista... Ihmisen ei tule luoda katsettaan ulos, hänen tulee luoda katseensa sisäänsä; hänen ei tule viisaana ja varovaisena, oppivaisena katsella olioihin, hänen ei tule yleensä lainkaan nähdä: hänen tulee kärsiä... Ja hänen tulee kärsiä niin, että hän alati tarvitsee pappia.
- Friedrich Nietzsche, Antikristus, s. 70

Nietzshen näkemyksellä synnin käsitteestä kirkon vallankäytön työkaluna on vahva selitysvoima kristinuskon historiassa. Evankeliumit määrittävät synnin niin laajasti että jokainen elävä ihminen on väistämättä syntinen, ja valtakirkkojen teologia nimenomaan korostaa Jeesuksen vaatimusten mahdottomuutta.

Teille on opetettu tämä isille annettu käsky: 'Älä tapa.' Se, joka tappaa, on ansainnut oikeuden tuomion. Mutta minä sanon teille: jokainen, joka on vihoissaan veljelleen, on ansainnut oikeuden tuomion. Samoin jokainen, joka sanoo veljelleen: 'Senkin hölmö', on ansainnut Suuren neuvoston tuomion, ja se, joka sanoo: 'Sinä hullu', on ansainnut helvetin tulen.
- Evankeliumi Matteuksen mukaan, 5:21-22
Teille on opetettu tämä käsky: 'Älä tee aviorikosta.' Mutta minä sanon teille: jokainen, joka katsoo naista niin, että alkaa himoita häntä, on sydämessään jo tehnyt aviorikoksen hänen kanssaan.
- Matt. 5:27-28

Kuinka mahtavaa teologiaa ihmisen hallitsemiseksi! Vuorisaarnan määritelmällä synnistä jokainen tavallinen ihminen on syntinen, todennäköisesti jo matkalla helvettiin. Näin uskonto määrittelee itsensä siten että jokainen tarvitsee sen palveluksia, mitä on pidettävä vain hyvänä markkinointina.

Oppi ihmisen väistämättömästä syntisyydestä tuli kirkon viralliseksi kannaksi 400-luvun alussa. Brittiläis- tai bretagnelaissyntyinen munkki Pelagius saarnasi silloin Roomassa että ihminen saattoi oman tahtonsa avulle kuolettaa lihansa ja elää synnittä, päästen siten Jeesuksen lupaamaan taivaaseen. Pelagius seurasi tässä aiempien kirkkoisien opetusta ihmisen vapaan tahdon merkityksestä. Esimerkiksi Justinos Marttyyri, Klemens Alexandrialainen ja Ireneus olivat kaikki korostanet ihmisen vapaan tahdon merkitystä pelastukselle. Pelagiusta vastusti kirkkoisä Augustinus, jonka mukaan perisynti oli niin peruuttamattomasti saastuttanut ihmisen ettei kukaan voinut pelastua oman hyvyytensä kautta, vaan ainoastaan Jumala saattoi antaa pelastuksen ihmiselle lahjana. Augustinuksen perisyntioppi voitti, ja Karthagon kirkolliskokous tuomitsi Pelagiuksen harhaoppisena vuonna 418.

Kun pelagiolaista kiistaa pelastusopista tarkastelee kirkko-opin kannalta tulee välittömästi selväksi miksi Augustinuksen kanta voitti. Pelagiuksen pelastusopissa kirkon merkitys pelastuksen välittäjänä oli uhanalainen; jos ihminen voi itse saavuttaa taivaan valtakunnan, mihin hän tarvitsee kirkkoa? Nietzscheä mukaillen kirkko valitsi Karthagossa pelastusopin jossa ihminen alati tarvitsee pappia. Myös Augustinuksen kanta donatolaiskiistaan maksimoi kirkon vallan: donatolaiset halusivat kirkon olevan hyveellisten pyhien yhteisö, kun taas Augustinus vaati kirkkoa hyväksymään jäsenikseen kaikki halukkaat. Augustinuksen kirkko-oppi, joka hallitsee yhä käytännössä kaikkia kristillisiä kirkkoja, voidaan lyhentää seuraavaksi: suurin mahdollinen määrä kirkon jäseniä suurimmassa mahdollisessa riippuvaisuussuhteessa pappeihinsa.

Tälle pohjalle oli hyvä rakentaa maailman suurin uskonto: jokainen ihminen pyrittiin pakottamaan kirkon jäseneksi, jossa hänet opetettiin tavoittelemaan mahdotonta ihannetta edellytyksenä taivaaseen pääsemiselle. Jokainen kirkon jäsen käännettiin itseään vastaan, kamppailemaan omaa ihmisluontoaan vastaan. Satanismin perustaja Anton LaVeyn sanoin:

For two thousand years man has done penance for something he never should have had to feel guilty about in the first place.
- Anton Szandor LaVey, The Satanic Bible, s. 54

Kollektivistisen politiikan yksinkertaisin temppu itsensä oikeuttamiseksi on vedota ulkoisen vihollisen uhkaan. Kuinka verrattoman paljon ovelampi onkin pappi, joka luo ihmiselle ulkoisen sijasta sisäisen vihollisen! Katseensa sisäänsä kääntänyt ihminen on oman itsensä vihollinen ja alistaa itse itsensä. Tässä on kristinuskon sosiaalinen ja poliittinen funktio, ja epäilemättä vahva selitys sille miksi kristinusko on näyttäytynyt niin houkuttelevana maallisille hallitsijoille. Marxin ja hänen nykyseuraajiensa lentävä lause oopiumista kansalle on kovin naiivi kirkko-opillinen näkemys.

Jos kysymme mitä tarkoitusta patriarkaaliset ruumisnormit palvelevat, eikö vastauksemme ole sama? Lihavuuden ja yleensä kaiken "väärän ruumiillisuuden" demonisointi kääntää samoin ihmisen katseen sisäänpäin, etsimään syytä omalle onnettomuudelle ja kärsimykselle omassa epäonnistumisessa eikä ulkoa asetettujen normien häiriintyneisyydessä. Onko patriarkaalinen kauneusihanne, ruumisihanne tai mies- ja naisihanne sen realistisempi kuin vuorisaarnan syntikäsitys? Mitään niistä ei ole mahdollista saavuttaa, mutta syyllisyys näistä mahdottomista ihanteista poikkeamisesta tekee ihmisestä itsensä vihollisen, niin Painonvartijoissa kuin kirkossakin.

**

Lihavuuden demonisoinnin ja yleensä koko patriarkaalisen ruumisnormiston muoto on sama kuin kristillisen ruumiin synnillisyyden teologian, ja sen sosiaalinen funktio on sama kuin kristinuskon. Nietzschen sanoin ne suuntaavat ihmisen katseen sisäänpäin, kohti omaa todellista tai kuviteltua vajavaisuutta, ja tekevät ihmisestä itsensä vihollisen. Sen sijaan että ihminen näkisi onnettomuutensa syynä ulkoisia epäkohtia, hän syyllistää itsensä, ja energia jonka hän voisi kuluttaa ympärillään olevan maailman parantamiseen kuluu syyllisyydessä rypemiseen ja pelastuksen anomiseen papilta. Pappi käärii rahat ja yhteiskunta saa tavallisten ihmisten kiusalliset muutospyrkimykset neutraloitua. Perin kätevää heille, huonompi juttu meille muille.

Tehtäkööt selväksi etten siis esitä maailman valtioiden tai ties minkä liskomiesten tarkoituksella luoneen koko patriarkaalista ruumisnormistoa osana pirullista suunnitelmaa sheeplen orjuuttamiseksi. Olen vain vahvasti sitä mieltä että Paavalin kirjeissään kiteyttämä ruumiin kuolettamisen meemi on siirtynyt eteenpäin osaksi länsimaista kauneus- ja ruumisihannetta, jolla on samanlainen sosiaalinen funktio kuin kristinuskolla. Jokaiselle politiikkaa ja historiaa tuntevalle lienee selvää ettei missään ole niin syvää valtiota että se kykenisi näin laajan ja monimutkaisen ideologian luomiseen ja ylläpitämiseen. Tällaiset meemit elävät omaa elämäänsä. Niitä tarkastellessa on kuitenkin aina hyvä kysyä mitä ne tekevät, kunhan muistaa olla lankeamatta salaliittoteorioiden cui bono -harhapäätelmiin.

Olen kerran merkinnyt koko kristillisen katumus- ja lunastusharjoituksen (jota tänään tutkitaan parhaiten Englannissa) järjestelmällisesti luoduksi kiertäväksi hulluudeksi, tietysti jo siihen valmistetussa, se on perinpohjin sairaassa maaperässä. Kukaan ei tule vapaaehtoisesti kristityksi: kristinuskoon ei tule "käännetyksi", - siihen tulee olla kyllin sairas...
- Friedrich Nietzsche, Antikristus, s. 73

Kun katson kristinuskon valtavaa roolia nykyisen heteroseksistisen patriarkaalisen sukupuolijärjestelmän synnyssä, on minun mahdotonta ymmärtää sellaista feminismiä joka ei myös vastusta kristillisyyttä. Eikä häiriintynyt suhde ruumiiseen suinkaan rajoitu vain abrahamilaisiin uskontoihin; Nietzschen suurin virhe Antikristuksessa on buddhalaisuuden ylistys, jota Anton LaVey on vahvasti kritisoinut:

By denying his desires the mystic has come no closer to overcoming compulsion than his kindred soul, the Christian. The Eastern mystical beliefs have taught people to contemplate their navels, stand on their heads, stare at blank walls, avoid the use of labels in life, and discipine themselves against any deisre for materialistic pleasure. Nevertheless, I am sure you have seen just as many so-called disciplined yogis with the inability to control a smoking habit as anyone else; or just as many supposedly emancipated Buddhists become just as excited as a "less aware" person when they are confronted with a member of the opposite - or in some cases, the same - sex. Yet when asked to explain the reason for their hypocrisy, these people retreat into the ambiguousness which characterizes their faith - no one can pin them down if there are no straight answers to be given!
- Anton Szandor LaVey, The Satanic Bible, s. 84

Idän uskonnot ovat vähintään yhtä harjaantuneita ruumiinkiistäjiä kuin kristitytkin, aivan yhtä valmiita demonisoimaan luonnollisen ruumiillisuuden kuvitellun nirvanan nimissä. Kun uskontojen ydinosaaminen tuntuu laajemminkin olevan sekä ihmisen kääntämknen itseään ja ruumistaan vastaan että myös erilaisuuden leimaaminen ja demonisoiminen, lienee syytä todeta laajemmin etten oikein ymmärrä sellaista feminismiä joka ei vastusta uskontoa.

Nietzscheä vielä viimeisen kerran mukaillakseni, jyrättäköön kaikki ne kirotut paikat joissa ihmistä on opetettu vihaamaan omaa ruumistaan maan tasalle ja julistettakoon ne maailman hirveimmiksi alueiksi jälkipolvien kauhuksi. Siellä kasvatetut myrkkykäärmeet tulevat olemaan ihmissuvun vitsauksena vielä kauan.

**

Kirjallisuus

Harjunen, Hannele & Kyrölä, Katariina: Koolla on väliä! Lihavuus, ruumisnormit ja sukupuoli, Like 2007
LaVey, Anton Szandor: The Satanic Bible, Avon Books 1969
Nietzsche, Friedrich: Antikristus, suomentanut Aarni Kouta, Unio Mystica 2001
Pajala, Outi: "Mielessä häämötti punainen mekko": Vaate, sukupuoli ja laihduttaminen Painonvartijoiden "menestystarinoissa", teoksessa Harjunen & Kyrölä 2007

2 comments:

Sara Klingstedt said...

Kiitos mahtavasta tekstistä! Herätti paljon ajatuksia.

Tuo lopussa löytyvä lyhyt buddhalaisuuden kritiikki osuu minusta jonkun verran harhaan (menee länsimaisten silmälasien kautta nähdyksi olkiukko-buddhalaisuuden kritiikiksi).

Suosittelen Jean-Francois Revel & Matthieu Ricardin kirjaa The Monk and the Philosopher. Siinä käydään kriittistä keskustelua buddhalaisuuden ja länsimaisen filosofian suhteesta, yhtäläisyyksistä, ja eroista.

Hyvää jatkoa!

Michael Halila said...

Kiitos lukuvinkistä! LaVey nyt tyylilleen uskollisena liioittelee, mutta toisaalta olen muodostanut melko vahvasti sellaisen käsityksen että buddhalaisuuteen sisältyy melko ankara ruumiin kieltäminen. Ja toisaalta muistuttaisin LaVeyn kirjoittameen lähinnä amerikkalaiselle yleisölle, ja minusta esimerkiksi Leonard Cohenin gurun esimerkki kertoo LaVeyn olleen hyvinkin oikeassa buddhalaisuuden kritiikissään.